Kannustavat ratsujansa asemiehet lakkolaumaan, sala-asein, nyrkein kansa käypi kiukuin puolustaumaan, vainon villi virsi raikaa, kuolonparahdukset soivat, kylmät kiroukset kaikaa, hurmevirrat huppeloivat.
Kaatuu alle kavioiden moni valju vaimoraukka, miekanteräin ankaroiden jäljiss' asuu miesten hukka. Mutta yhä iskut kiihtyy monen kertaisina karttuin, turmatyössä joukot viihtyy verenvuodannasta varttuin.
Vaan kun vielä saapuu kiirein tuhat sotamiestä jalan kaartain kalmanputkipiirein lakkolaisten taisto-alan, niin ei enää rahvas saata asett' eikä kättä nostaa, Vaan sen täytyy viimein laata, päättäin toki toisten kostaa.
Yli ruumisröykkiöiden, kahakassa kaatuneiden, jälkeen päivän hirmutöiden, kautta suorimpien teiden lakkolaiset verta valuin pakenevat kiirehellä, sotaväki surmakaluin jalka jalan kinterellä.
IV.
Puoliyö. On talven taivaan alla pilvipeite harmaa. Väsyneenä päivän vaivaan nukkuu kaikki kansa varmaan; jälkeen kaiken kauhun tuovan sekasorron, tuskan, turman tuta saa se rauhan suovan, huojentavan unen hurman.
Missä äsken sota soitti kamalinta kanneltansa, koska kansa seistä koitti vaikeassa vaivassansa, siinä lepää satakunta lakkolaista jäätyneenä ikipitkän yönsä unta kuolon helmaan häätyneenä.
Lepää lumi-untuvilla uhrit työn ja orjaikeen kiteisillä katsehilla unen raskaan, kuolonsikeen; uudenajan sankareina jälkeen uljaan urhotyönsä kunnialla kaatuneina nukkuvat he hangell' yönsä.
Mutta minne sodanhenki punasiivin päivin liitää, sinne halki yöhyenkin haaskalintuparvi kiitää; miss' on jälkeen taiston hetken vainajain ja veren lemu, siellä jälkeen lentoretken korpeill' on myös aimo kemu:
Hiipii taistotanterelle patrulleja parvi hiljaa työlle salakähmäiselle: korjatakseen kuolon viljaa ilman ruumissiunausta, ilman ainutt' arkkulautaa, ilman kelloin kilkahdusta vihkimättömähän hautaan.