Tyttäriä on vielä kolme — Bisgaard huokaa ja hänen kulmakarvojensa väliin ilmestyy ryppyjä, "tyttäriä on vielä kolme", on Regine, Lotta ja Pikki on viimeisen ristimänimi — kyllä moisen joukon kastattamisessa ja nimittelemisessä on ollut puuhaa — -kokenut sen tietää. Viimeksimainitut kuuluvat kaikki niihin, jotka tarpeen vaatiessa työnnetään yhteen sänkyyn. Kun Bisgaardille tulee vieraita, sanoo Regine huolestuneena: "menemmekö me yhteen sänkyyn täksi yöksi, äiti?"
Regine on ottanut kantaakseen perheen surut, hän on aina alakuloinen. Kun hänet lähetetään asialle, asioita ovat he juosseet siitä asti kuin kävelemään pääsivät, sanoo hän, "eikö se tule hirmuisen kalliiksi, äiti." ja päivällispöydässä seuraavat hänen harmaat silmänsä kaikkia sisaruksia, hän huoahtaa huomatessaan, kuinka paljon he syövät. Hän syntyi kauhean tuhkarokkopuhdin aikana, jolloin kaikki tulot hupenivat lääkärinpalkkioihin ja lääkkeisiin.
Tuossa vanhassa rasiassa elelee siis yksitoista lasta vaiherikasta elämäänsä, ja heidän parissaan hyörii Trine rouva kahdettatoistaan odotellen. Viimeistä, lisää hän hyvin päättäväisesti. Hän on kulunut, kukaan ei ole oikeastaan tullut kuvitelleeksikaan, kuinka kulunut hän on, hän ei ole vielä niinkään vanha, hän saattaisi olla rehevä, nuorekas ja iloinen, hän on vain kulunut. Mutta hän ei ole loppuunkulunut, hänen tehtävänsä ei ole vielä suoritettu, elämä on käyttänyt häntä suunnattomasti hyväkseen, se ei ole vielä häntä jättänyt eikä hän elämää. Mutta hänen ruumiinsa värisee aina tuskasta, hän kävelee vaivaloisesti, hänen jalkojaan ja kylkiään kiusaavat pienet kouristukset ja monenlaiset kivut. Hän oli kerran räiskyvän iloinen pieni vaimo, kuumaverinen; masentunut ei hän vieläkään ole, vastuksien kohdatessa hän sanoo, "kyllä tästäkin taas päästään", taistelusta ei hän ole luopunut, vaikka hän onkin kulunut. Hymyä on vielä hieman säästössä, hieman voimia ja nauruakin. Hän on loppumattoman kärsivällinen. Muuten hän olisikin jo kuollut.
Hänen päähänsä kerääntyvät kaikki surut. Bisgaard raukalla on niin paljon puuhaa, hän vain hypähtelee kodin ja konttorin väliä ja kotona on hänellä aina ylityötä. Saadakseen olla rauhassa kyyröttää hän kokoonkäpertyneenä eräässä nurkassa, kulkiessaan hänen paikkansa ohitse, hipaisee Trine rouva kädellään hänen hiuksiaan, vanhasta tottumuksesta hän sen tekee, mutta koskettaessaan Bisgaardin hiuksia huomaa hän tekonsa, vavahtelevin kasvoin katsahtaa Bisgaard ylöspäin ja hymyilee, "kohta saan valmiiksi, äitiseni, kohta saan", sanoo hän. Hipaistessaan kädellään on rouva Trine tuntenut hänen liiaksi rasitetun päänsä poltteen, hän etsii piipun, täyttää sen ja työntää hänen suuhunsa, ja hetken leijailee näiden kahden kuluneen ihmisen yllä kuin kultapilvi.
Keskellä elämän telmettä kamppailee Bisgaardin perhe. Heidän ympärillään kuohuu pikkuseikkoja, konttori, läksyjä, riitoja, rahahuolia, työtä ja aherrusta, mutta kaikki nuo ovat vain pikkuseikkoja, elämä on aalto, sen se nostaa korkealle, joka sitä rakastaa. Heitä on niin monta, he ovat nuoria, kullakin heistä on omat tuumansa, kellä suuremmat, kellä pienemmät, Torgrimin, anarkistin, mieltä kiinnittää maailmanpolitiikka ja filosofia, hän aavistelee kauheita tapahtumia, Lovisella on punainen nauharuusu, sen hän on ostanut kouluvihkoihin pyytämillään rahoilla, hänkään ei anna elämän kulkea ohitseen, häntä olisi pidettävä hieman enemmän silmällä, mutta heitä on niin monta.
Niin, heitä on monta ja koko päivän oleilevat he mikä missäkin. Mutta iltaisin he kokoontuvat, portaissa kolisee, pojat tulevat koulusta, konttorista, leikkimästä, potkupalloa pelaamasta, Eemeli on juuri tulossa urheiluhulluksi. Portaista kuuluu sipsutusta, nyt palaavat pikkutytöt leikkimästä, koulusta, kävelyretkiltä. Meluten he tulevat sisään, täyttävät joka sopukan, torailevat, kuljettelevat kaikkialle saappaita ja kirjoja, epätoivoisena kohottaa Bisgaard kätensä ilmaan ja pyytää edes hetken vaitioloa, hänen piti muistaa jotakin, "hys", sanoo Trine rouva, "ajatelkaahan toki vuokralaista", mutta yhtä helppoa olisi heidän ollut koettaa vaimentaa Niagaran kohinaa. Melua ei saa millään hillityksi, on juuri illallisen aika, ja he ovat kaikki nälkäisiä, pienimmät, jotka jo nukkuivat, tulevat herätetyiksi, eräs heistä sipsuttaa pitkässä paidassaan ja paljain jaloin äidin luo, hän tahtoo syödä sylissä istuen.
Terese tulee keittiöstä, hyräilevänä, iloisena rauhanhengettärenä kulkee hän huoneissa, tietämättään tottelevat häntä kaikki, hän saa melun talttumaan. Ja katso: taas hän tulee keittiöstä, tällä kertaa on hänellä mukanaan jotakin yllättävää, valtava vadillinen perunoita, hauskana pilvenä ympäröi höyry hänen hymyään, ja katselijoiden piiristä suhahtaa hiljainen "ah".
He istuutuvat pöytään, se ei ole mikään äänetön tapahtuma, Torgrim, anarkisti, polkee permantoa mahtavilla saappaillaan kuin juoksisi hän murtomaata. Terese tokaisee, hieman punehtuneena hymyillen:
"Hiljaa — varastopoika — muista miestä."
Mies on vuokralainen, osastonpäällikkö Johannes Hage.