Bisgaardilaisten perhe-elämässä oli tietenkin synkkiä, jopa aivan epätoivoisiakin hetkiä. Ei ole leikintekoa maata lapsivuoteessa — ja koskapa ei rouva Trine sitä tehnyt — viiden lapsen potiessa tuhkarokkoa ja neljän seikkaillessa vailla silmälläpitoa. Semmoisina päivinä sai hento Bisgaard lakkaamatta laukata konttorista kotiin ja kotoa konttoriin, sairasvuoteelta sairasvuoteelle ja kadulle poimimaan talteen jotakin terveistä; hänen kasvonsa kutistuivat entistään pienemmiksi, hänen suuret korvansa venyivät entistään suuremmiksi ja hänen silmänsä pyörivät entistään ympyriäisempinä. Hän muistutti laihtunutta jänistä, hypähdellen hän liikkuikin kuin jänis.
Yksitoista lasta — ne ovat kaikki kotona, ne tappelevat ja sopivat, pienet kuukertuvat portaista, pienemmät leikkivät tulella, pienin nielee äidin sormuksen, on lähetettävä hakemaan lääkäriä, mutta muuan vanhemmista sisaruksista onkin jo kumonnut puolen pulloa oikeata öljyä — sattumalta — oikeaan kurkkuun, tohtori tulee ja sanoo, että niin on tehty kuin pitikin, ja kärsivällisyyttä kysyneen odotusajan kuluttua, joka oli pitänyt lapsia hirveässä jännityksessä, ilmestyykin sormus päivänvaloon. Aina ne ovat vaarassa, mutta suoriutuvat aina hengissä onnettomuuksista. Ja kun kaikki on pahimmillaan, kun rahat ovat loppuneet kassasta, kun eräs lapsista on kaatanut öljykannun pyykin sekaan, suurempi tyrkännyt kukkaruukun pienemmän päähän, kun yksi valittaa vatsakipua, toinen päänsärkyä, kolmas parkuu hampaan kolotusta, neljäs likistynyttä sormeaan, kun kaksi pienintä on yhtaikaa tuhertanut housuihinsa, — silloin hyrähtää rouva Trine yhtäkkiä lyhyeen, kaiuttomaan nauruun, joka on viimeisiä jätteitä helisevästä nuoruudennaurusta, ja sanoo: "rakas Bisgaard, tästä eivät päivät enää pahene". — Ja Bisgaardin silmät kyyneltyvät, niin kauan hän kestää kuin rouva Trinellä on jälellä rahtunenkaan aikoja sitten kadonneen nuoruutensa naurua, tuhannet muistot se herättää, hänen kasvonsa saavat vauhkon päättäväisyyden ilmeen, ja palatessaan konttorista on hänellä mukanaan paljon enemmän ylityötä kuin mitä hän kykenee suorittamaan.
Mutta onpa pitkiä mukiinkin meneviä aikoja, jopa oivallisiakin. Tosin jokainen hetki, oivallinenkin, hieman kuluttaa rouva Trinen elämänlankaa, syö hänen kestävyyttään ja voimiaan, sitä ei voi kieltää, jokainen päivä on pieni ilmeinen työnnähdys hautaa kohden. Mutta samalla häntä aina ympäröi valonhohde, ihmeellinen kajastus, joka vuotten vieriessä kirkastuu; mistä se on lähtöisin? Lapsista — ne kasvavat ja kostuvat, vanhimmat ovat jo kuin täysi-ikäisiä, käyvät työssä, lapset viittaavat tulevaisuutta kohden.
Terese on vanhin, hän on hyvin vanha, kohta kahdenkymmenen ikäinen. Ensimmäisenä hän nousee aamuisin, hän nukkuu kahden sisarensa kanssa keittiössä, valmistaa aamiaisen, pukee pari pikkusiskoa ja syöksyy syötyään konttoriin. Palatessaan päivälliselle poikkeaa hän ostoksille ja vihdoin kotiin saavuttuaan syö kuin hevonen. Kaikki bisgaardilaiset syövät suunnattoman paljon, mistä he mahtanevatkaan saada ruokaa?
Terese ei nukahda päivällisunta, sen huvin suo hän alakerran vuokralaiselle. Varpaillaan kulkee Terese hänen ovensa ohitse; kerran, ollessaan keittiössä neiti Stefferudin, hänen taloudenhoitajattarensa, luona, oli hän kuullut hänen kuorsaavan, vain vähäisen, hyvin hiljaa; tuo inhimillinen ominaisuus teki keventävän vaikutuksen. Terese on täynnään kunnioitusta Johannes Hagea kohtaan, Terese ehkä hieman pelkääkin häntä, mutta hymähtää kuitenkin, silloin tällöin, hänen tavoilleen. Hänkin on huomannut Johannes Hagen silmien säihkyvän; hänellä ei yleensä ole paljonkaan aikaa silmien tarkkailemiseen. Kun päivällinen on syöty, alkaa astiain pesu, ja niin jatkuu päivä taukoamattomana touhuna: on neulottava ja paikattava, pidettävä huolta että läksyt tulevat luetuiksi, kiistoja on ratkaistava, murheellisia sieluja lohduteltava. Tuhansiin kysymyksiin on vastattava, vanhempien siskojen maallisista arvailuista alkaen pikku Joonaan uskonnollisiin mietelmiin, kumpiko on pitempi jumala vai piru. Pienokaiset on toimitettava vuoteeseen; joku heistä pyytää, että häntä pestäisiin vain hyvin vähäisen, toisen kipeä sormi ei mitenkään saisi kastua. Ja kun ne kaikki vihdoin ovat vuoteissaan, ja illallinen on syöty, istuu hän hetken silmiään siristellen ja syöksyy sitten itsekin vuoteeseen ja nukkuu jo ennenkuin on ehtinyt kunnolleen pukeutua yöpaitaan.
Kuihtuuko hän? Hän uhkuu voimaa. Hän on terve ja vaalea, puna lehahtelee hänen kasvoilleen, hänen suunsa on suuri ja hymyilevä, ihana suu, hänen vartalonsa on rikas ja nuori, pieni, solakka, mutta täyteläinen ja kypsä. Hänen käyntinsä on suloinen, hidas, aavisteleva, hänellä on aikaa kaikkeen ja sittenkin on hän niin rauhallinen. Konttorissa hän kirjoittelee koneella ja hoitaa kirjanpitoa, jos joku sattuu kysymään väsyttääkö ja ikävystyttääkö työ häntä, vastaa hän ettei hän ole tullut sitä ajatelleeksi. Hän tietää kyllä, mikä häntä paljon enemmän miellyttäisi, siitä hän ei puhu, hän ei edes ajattelekaan sitä varsin paljon, odotuksena ja varmuutena on se hänen veressään. Ja odottaessaan työskentelee hän siis konttorissa, jossa kaikki hakkailevat häntä, hänessä herää onnellinen itsetietoisuuden tunne, joka pitää häntä pystyssä silloin kun hän on väsynyt, joka saa hänet hymyilemään niin, että on kuin aurinko paistaisi konttorihuoneisiin. Hän saattaa yhtäkkiä vaipua ajatuksiin ja ruveta tuijottamaan ikkunasta, huomaamatta kuitenkaan siitä näkyvää takapihaa, kauas kantaa hänen kaipauksesta raskas katseensa. Hänellä on salaisuus, toivoton, mahdoton salaisuus, mutta se on vielä tuskaton ja suloinen.
Teresekin puolestaan avustaa perhettään, mutta hän ei ole ainoa. Torgrim on seitsemäntoista ikäinen, maailman vastainen kehitys on uskottu hänen huolekseen. Hän on suuri ja voimakas ja aika ajoin torailunhaluinen. Hänen kasvonsa ovat täynnään pisamia ja viime toukokuun seitsemäntenätoista päivänä tuli hän kotiin aikamoisessa humalassa ja kompuroi vaivoin ullakkokamariin, jonka hän on itselleen järjestänyt omatakseen hänkin erikoisen huoneen, mutta jossa häntä palelee melkein liian paljon. Hän on anarkisti, mutta aivan tietämätön siitä, että hänellä on aatetoveri talossa, vuokralainen on hänen mielestään päinvastoin vastenmielinen yläluokan mies. Torgrim on jotakin eräässä konttorissa, itse hän sanoo olevansa päällysmies ja kertoo silmiään vilkuttaen, että tänään oli johtajan täytynyt kutsua hänet luokseen kysyäkseen häneltä neuvoa. Sättiessään nimittää Terese häntä varastopojaksi. Terese on hänen uskottunsa, hänen ainoa ystävänsä maailmassa, hänellä on syvästi pessimistinen käsitys elämästä, varsinkin kärsittyään tänä keväänä suuren sydänsurun, uutta rakkautta ei hän vielä ole kohdannut.
Mutta on vielä toisiakin tukemassa perheen toimeentuloa: kuusitoistavuotias Harald, poikainhuoneen käskynhaltija, jossa hän itse nukkuu neljäntenä, on uudesta vuodesta alkaen ansainnut eräässä pankissa 80 kruunua kuussa. Hän on hiljainen, ihailee vanhempaa veljeään ja halveksii nuorempia, Eemeliä, joka on kahdentoista ikäinen, Sigurdia ja Joonasta, jotka ovat yhdeksännellä ja seitsemännellä. Harald on perheen arvoitus. Hänellä on sitkeitä suunnitelmia, kukaan ei niitä tunne, koko vuoden hän itsekseen aprikoi ja puhkeaa sitten jonakin päivänä päivällispöydässä puhumaan, ei suinkaan suunnitelmasta, vaan täytetystä päätöksestä. "Aloitin tänään pankkityöni", sanoo hän, eikä kukaan ole aavistanutkaan, että hän on sanoutunut irti entisestä paikastaan ja etsinyt uuden. Vapaa-aikoinaan lukee hän kieliä. Hänellä on pankkikirja, mutta kukaan ei tiedä hänen omaisuutensa suuruutta. Hän hankkii itselleen tilapäisansiota ja panee kaiken kokoamansa pankkiin. Eräänä heikkouden hetken uskoi hän Trinelle aikovansa jäädä naimattomaksi.
Perheen surunlapsi on Lovisa, hän on jo hyvinkin viidentoista ikäinen. Hän käyttää hieman liian ahkerasti Teresen hansikkaita ja äidin puuhkaa. Hänellä on hieman liian säännöllisesti uusi ystävä, joka odottelee lähimmässä kulmauksessa, hän nojuu ikkunassa kuuntelemassa annettaisiinko kadulta jotakin merkkiä. Hänen kasvonsa ovat vielä sangen epämääräiset, suulla ja nenällä ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa, hänen pyörivät silmänsä kärkkyvät aina jotakin. Hän käy elävissäkuvissa ystäviensä kanssa ja kertoo kotiin tultuaan, viattomin ilmein, olleensa parhaimman ystävättärensä, Bennyn, luona, vaikka juuri tämä samainen Benny on istunut koko iltapäivän Bisgaardilla häntä odottelemassa. Hänet lähetetään keittiöön astioita pesemään, on hänen viikkonsa, mutta hänpä pujahtaa ulos keittiöportaista piittaamatta vähääkään astiainpesusta. Nauraa kihertäen tervehtii hän alakerran vuokralaista. Hän on vakavien iltakeskustelujen aiheena.
Niin ei ole Annan laita, seuraavan parvessa, neljäntoistavuotisen, hyväpäisen tutkintoihmisen, joka jo on loistavasti suoriutunut keskikoulusta ja nyt vapaaoppilaana lukee ylioppilaaksi. Hänellä on pieni suunsupukka, litteä nenä, hiirenhäntäpalmikot ja suuret kädet. Tahtoessaan nolata Tereseä, siteeraa hän Goethea; Terese ei ole lukenut Goethea.