Hän peseytyi huolellisesti, harjasi itsensä ja pukeutui kotitakkiin. Sytytettyään sikaarinsa, meni hän ikkunan luo ja katseli taivasta, heikko hohde tunkeutui harmaan harson lävitse, kuu kai siellä paistoi. Hän puhalsi sikarinsavua salaista kumotusta kohden; se oli kuin huokaus —
Sitten hänen mieleensä juolahti, että hän oli päättänyt hieman työskennellä; hän oli ottanut virastosta mukaansa erään tehtävän.
Osastonpäällikkö Johannes Hage istui työpöytänsä ääressä ahkerasti kirjoittaen pikkutunneille asti. Silloin tällöin katsahti hän kattoa kohden, kuunteli hetken ja hymähti rauhallisesti, — merkillistä, ajatteli hän, missä on lapsia, siellä ei ole koskaan aivan hiljaista. Aina kuuluu suloinen, salaperäisenä sykkivän elämän tykytys.
19.
Kirjanpitäjä Bisgaardin ja rouva Trinen avioliittoa Herra valvoi ja siunasi. Vähäpätöisinkään hairahdus ei jäänyt seurauksitta. Niin monena iltana, rouva Trinen huokaisten laskettua päivän menot ja kirjanpitäjä Bisgaardin lopetettua rasittavan, huonopalkkaisen ylityönsä, olivat aviopuolisot ankarasti teroittaneet toisilleen, että nyt eivät heidän varansa enää sallineet uusia parkusuisia seurauksia, ja sitten he koettivat lohduttaa ja rohkaista toisiaan, sillä tuloksella, että luku kasvoi säännöllisesti.
Nyt niitä oli jo yksitoista. Ja kahdettatoista odotettiin joka päivä.
Ja kaikki ne elivät ja kostuivat. Missä on vain yksi lapsi, siellä sekin ainoa kuolla kupsahtaa kouristukseen. Tai kuukahtaa ikkunasta kadulle tai karkaa raitiovaunun alle. Bisgaardin yhdellätoista oli myöskin ollut kouristus, nekin olivat kuukahdelleet ikkunasta ja niitäkin oli uhannut ja uhkasi joka päivä tuhannet turmat. Mutta ne selviytyivät aina hengissä. Mistä ne saivat ruokaa, vaatetta, hoitoa ja huolenpitoa? Herra sen tietäköön, joka ei ottanut heitä luokseen.
Mutta ennen kaikkea — missä se joukko asusti, Bisgaardeilla oli virallisesti kolme huonetta ja keittiö, mutta epävirallista tilaa oli paljon enemmän, vaatekomeroita oli muovailtu makuukamareiksi, Bisgaard oli kätevä, hän löi läven seinään, asetti siihen ikkunan ja, kas, siitä sukeutui huone. Aidattiin ullakkohuone ja rouva Bisgaard peitti sen seinät sanomalehdillä, hän teki käytännöllisiä keksintöjä, rumaahan siellä oli, mutta tarkeni toki. Mutta sittenkin -montako neliömetriä lattiapinta-alasta kukin saa haltuunsa, riippuu tietenkin perheenjäsenten lukumäärästä ja perhettä oli kaksi täysikasvuista ja yksitoista lasta, kaikensukuista ja ikäistä ja yhtä vielä odotettiin. Tilaa ei voinut mitenkään riittää kaikille? Riittipä sitä sittenkin.
Tilaako ei riittäisi? Kello kaksitoista yöllä soitettiin rajusti perheen ovikelloa, ja Bisgaardin alushoususillaan, kalpeana ja hämmentyneenä aukaistessa ovea oletetuille palosotilaille, seisoikin portailla täti Nikoline ja serkku Petra Skienistä käsilaukkuineen ja kantohihnoineen, he eivät olleet saaneet huonetta. Heidät vedettiin sisään ja rouva Trine nousi syleilemään heitä ja sängyistä, matrasseilta, sohvilta, peräkkäin asetetuilta tuoleilta ja telttavuoteilta putkahteli perheen kaiken kokoisia vesoja tervehtimään; minnekä ikinä katsoi, näki lapsenkasvoja, syvän unen jäykistämiä, hämmästyneitä katseita, pörröisiä palmikoita ja törröttäviä hiustupsuja. Juotiin kahvia, pikku Lotta, joka sillä kertaa oli nuorin, istui äidin sylissä juomassa maitokahvia kello kahden aikaan yöllä, epäterveellistä muka, lasta se ei vähääkään vahingoittanut. Sitten työnnettiin pari sattumalta uhriksi joutunutta yhteen sänkyyn, ja täti Nikoline sekä serkku Petra sijoitettiin tyhjiksi tulleisiin, päivän kajastaessa pääsi rouva Trine rauhaan, kääntäessään särkevää kylkeään kuiskasi hän Bisgaardille: sepä oli hauskaa.
Tilaako — tottakai sitä oli. Tilaa kuhisi kaikkialla. Se oli mieletöntä perhe-elämää, ja yksitoista lasta kukoisti siinä, ja yhtä odotettiin.