Nyttemmin hiipi pelko hänen kimppuunsa vain aniharvoin, rauhallisia olivat hänen iltaretkensä, miksi, ehkäpä sekin riippui tottumuksesta. Kerran oli hän kuvitellut pääsevänsä köyhyyden, paheen ja kurjuuden salaisuuksien perille, hän oli tahtonut tehdä tutkimuksia; siitä oli jo aikoja kulunut. Nyt hän ei enää uskonut kykenevänsä raoittamaan verhoa, puute ja pahe ovat vain niihin vihittyjä varten, niitä varten, jotka kokevat puutteen, kokevat paheen, syntyvät puutteeseen ja paheeseen. Ja ehkeipä hän oikeastaan ollut koskaan halunnutkaan tietää siitä mitään, täyttä totuutta ei ainakaan.
Retkeillessään näitä katuja, jotka aina saivat hänet värisemään uteliaisuudesta, jotka aina vienosti jännittivät hänen mieltään, kerranhan saattoi jotakin tapahtua, johtui hän muistelemaan ensimmäisiä tänne tekemiään retkiä; monta pitkää vuotta oli niistä kulunut. Hän oli silloin nuori, hänen sydämmessään liekehti viha yhteiskuntaa vastaan, kumousinto, kirjoista opittu. Käyskennellessään nyt täällä virtasi hänen sydämmeensä vähän, ah niin vähän, entistä intoa, nuoruuden kajastus valaisi hänen mielikuvitustaan. Kuinka lähtemättömästi kaikki syöpyykään mieleemme, ajatteli hän, kunhan vain mitättömän, ahtaan jokapäiväisen elämän hälinä haipuu kuulumattomiin, nousee entisyys hämyisistä syvyyksistään. Hän harhaili katuja pitkin tuntien samantapaista jokapäiväisestä itsestään vapautumista, ajatusten ja aistimusten hämäryyttä kuin unhoituksen hetkinään kotona, seistessään jonkun maalauksen edessä tai tuijottaessaan, mitään näkemättä, avonaisesta ikkunasta; leppoisin hellyyden värähdyksin tunsi hän vanhojen, unohtuneitten unien ja kuvitelmien hiipivän mieleensä, hitaasti, kuin pohjasta vedenpinnalle pulpahtelevina kuplina, nuorten unien, joilla jokaisella oli oma, erikoinen värinsä, tämä on sininen, tuo syvän punasinervä, tuo taas loistavan keltainen, ajatteli hän katsellessaan muistojen kuplehtimista syvyydestä. — — — Purppuranpunainen merkitsi romahdusta, taistelua, suurta vainoa; melkein musta köyhälistön kostoa, porvariston pakoa, sekasortoa, kaiken häviötä — — —
Hänen hetkensä — hän oli johtava taistelun voittoon, johtava eteenpäin, kehitystä, järjestystä kohden — hänen hetkensä heloitti keltaisena, ja tuo keltainen kirkkaus valaisi tuhansia häntä kohden kääntyneitä kasvoja.
Hän kulkee katua ylös, toista alas, häntä tervehditään, tervehditään, vapautettu maailma osoittaa hänelle suosiotaan, ja tuolta ylhäältä, tuolta korkealta parvekkeelta, huudetaan hänen nimeään, se on hän, kaikki on valkoista, kirkkaan, rauhallisen valkoista, liina liehahtaa, hän tervehtii. — — —
Kiihtyneenä tuijottaa Hage harmaata talonseinää, hattu kädessään, hän seisoo aivan seinän vieressä ja mutisee itsekseen; onko todellakin mahdollista, onko hän todellakin kerran, nuorena ylioppilaana, kuvitellut tämmöisiä näillä kaduilla harhaillessaan, ja saattaako entisyys todellakin nousta pohjasta pinnalle, yhtä huumaavana — — —
Olikohan ehkä kaiken salaisuus siinä, että hän etsi näistä hämäristä köyhälistön kortteleista kadotettua nuoruuttaan? Kaksinkerroin turhaa oli hänen etsiskelynsä.
Hänen nuoruudestaan ei ollut jälellä edes pientä, parvekkeelta hänen nimeään huutavaa, nenäliinaa heiluttavaa tyttöstä.
Sensijaan hän kyllä huomasi, että ilma oli kosteata ja että oli aika mennä kotiin.
Hän kulki samoja teitä, joita oli tullutkin — välttääkseen tuttavia.
Hattunsa ja takkinsa hän ripusti komeroon, ne täyttivät sen tuskin tuntuvalla, epäpuhtaalla hajulla.