Minne hän matkasi?
Hän kulki hiljaisia, ihmistyhjiä katuja, seuratessaan niitä ei hän oikoteistä välittänyt, saavuttuaan St. Hans-kummulle, nousi hän raitiovaunuun. Hän seisoi etusillalla. Kaasutehtaan kohdalla hän poistui vaunusta.
Pilviharsot olivat tihentyneet, ne sivukadut, joita Johannes Hage vaelsi Akersjoelle, olivat harmaan hämärän peitossa. Pimeni yhä, sinertävissä taloissa mustottivat portinnielut, ikkunanruudut olivat kalmanharmaat. Erään elävienkuviennäyttämön edustalla, jonka punertava ristikkovalaistus loi hentoja valoneliöitä katukäytävälle, seisoi vähäinen parvi lapsia ja keskenkasvuista nuorisoa. Hage katseli heitä, hän olisi helposti voinut kiertää, mutta hän alkoi hitaasti tunkeutua joukon lävitse, väistyttiin hieman, tarkasteltiin pitkää miestä, manailtiin, muristiin hyvänsävyisesti, lasketeltiin kokkapuheita ja päästettiin hänet lävitse. Voimakas, paha haju, hapan kuin kadun haju, oli tarttunut hänen vaatteisiinsa, uteliain mielihyvän tuntein hän sitä haisteli.
Hän kulki edelleen, virtaa seuraten, mutta pian hän jo pysähtyi ja katsahti ympärilleen; kuinka täällä olikaan kaunista ja alakuloista tänä iltana. Maisemalla oli maalauksen tunnelma — ikäänkuin inhimillinen olento olisi värein etsinyt vapautusta surumielisyydestään. Hän katseli harmaata taivasta, jonka kätköistä valo loisti, öljynhimmeätä, monivivahteista virtaa, talorivejä, joiden murtoviiva pyrki pienistä puutaloista suuriin kasarmeihin, mutta joiden värit sulautuivat yhteen, vaalean kellervästä vaalean harmaaseen vaihdellen, punertavine tai himmeän sametinvihreine kujapimentoineen. Ja kaikissa näissä kalvenneissa väreissä ja tuossa yksinäisessä harmaata taivasta kohden kiipeävässä murtoviivassa ilmeni hiljainen tuska, kaino, äänetön, sisäinen tuska, sydämmen kätketty murhe, suru, joka oli katsojalle salaisuus.
Juuri tätä salaisuutta Johannes Hage ihaili ja etsi, se oli niin sanomattoman etäällä hänen piiristään, se tuntui sisältävän rajattomia mahdollisuuksia, siinä oli jännitystä. Mitä syntyykään, kun salaisuus paljastuu! Täällä ei ollut kuollutta. Tästä harmaasta hämärästä saattoi kerran kirkaisuna vyöryä tapahtumia.
Hän jatkoi kulkuaan katua pitkin. Kaikki elollinen, mikä hänen silmiinsä hämärästä häämöitti, kannusti hänen mielikuvitustaan. Rauhallinen konstaapeli, jonka hän kohtasi, oli kuin räikeän jokapäiväisyyden lähetti, kaksi ratsupoliisia, jotka liikkumattomina istuivat tummien hevostensa selässä, kuvastuen aukiota vasten, tuntuivat hänestä tarunomaisilta, heidän järkähtämättömyytensä tuntui kohtalokkaalta. Sivuuttaessaan heidät selvisi hänelle heidän rauhallisuutensa syy: he olivat nuuskaamispuuhissa.
Kaikki oli täällä aina yhtä ihmeellisen uutta, yhtä kevyttä, mieluista ja huvittavaa, aina kohtasi hän täällä saman tuntemattoman maailman, josta hän ei mitään tiennyt ja josta hän ei koskaan saisikaan mitään tietää. Uteliaisuuden kuume tykytti hänessä, heikosti, mutta herättävästi. Pieni lapsi kulki hänen ohitseen, lapsi jolla oli keltaiset, vanhat, paheiden merkitsemät kasvot, mutta lapsi se sittenkin oli, lapsellisine liikkeineen, se pysähtyi hetkeksi katselemaan häntä ja jatkoi sitten taas vetelehtien matkaansa. Hage katseli lapsen kulkua, vailla sääliä, mutta ihmettelyn täyttämänä; käsittämätöntä oli, että tuo aivan muitten lasten kaltainen lapsi oli jo paheitten, kurjuuden ja liian varhain heränneen ymmärryksen jäytämä. Semmoista oli tapahtuva vastakin, satakertaisesti oli tuon lapsen kohtalo uudistuva; vuosi nousee vuoden päästä, sataluvut täyttyvät, mutta kaikki on jäänyt ennalleen, ikuisiksi ajoiksi ennalleen, ehkäpä pahe ja kurjuus ovatkin tämän maailman harvoja järkkymättömiä totuuksia — —
Hän jatkoi matkaansa, päätään pudistaen. Silloin tällöin heilautti hän kättään mutisten pari sanaa, hän järkeili. Hän ei koettanut keksiä, kuinka kaikki tämä saataisiin korjatuksi, sitäkin hän oli aikoinaan aprikoinut, ehkäpä hiljan istuessaan päiväkirjansa ääressä, mutta täällä ei hänen aivoissaan enää risteillyt semmoisia ajatuksia. Vain uteliaisuuden filosofia askarrutti nyt hänen aivojaan. Hän arveli, että koska kaikki täällä on moisessa lahoamistilassa, niin kaipa siten syntyy kasvupohjaa, — tai onko ehkä kyseessä pelkkä kuolema, ei, maa lannoittuu, tapahtumat itävät siinä, käyskennellessäni täällä jonakin iltana ne purkautuvat esiin, tuli leimahtaa.
Oliko tapahtunut jotakin? Ei niin mitään. Pari katukahakkaa oli hän nähnyt, muutaman tappelun, poliisi oli korjannut humalaisia naisia; tuo kaikki oli niin tavattoman tyhjänpäiväistä. Hiljaisuudessa oli enemmän jännitystä kuin tappelun melskeessä.
Hiljaisuus herätti hänessä joskus pelkoa. Keskellä hiljaista katua, ahdasta kujaa, jossa talot olivat niin lähekkäin, että ne näyttivät kuiskailevan toisilleen, saattoi hän yhtäkkiä keksiä olevansa aivan yksin. Hiljaisuus ympäröi häntä, ja hiljaisuudessa piili tuo talojen kuulumaton kuiske. Hänestä tuntui siltä kuin olisi joku häntä vaaninut. Eikö tuossa lähimmässä kulmauksessa seisonutkin joku väijymässä? Eikö hänen takaansa kuulunutkin askeleita, varmaankin joku seurasi häntä. Kunpahan uskaltaisi juosta, pysähtyä ja katsella ympärilleen, jatkaa matkaansa. Hänen ihonsa värisi, silmäluomet jäykistyivät, pelko jyskytti hänen sydäntään. Kulmauksen vaiheilta kajahteli rauhallisia askeleita, muuan konstaapeli ilmestyi kaduille, pysähtyi, haukotteli, haukotteli totisesti, luonnollisesti ja välinpitämättömästi, häntä ikävystytti, konstaapelia ikävystytti, Hage ei olisi koskaan uskonut, että haukotus voi vaikuttaa niin viehättävän rauhoittavasti.