"Tyttöpä tietenkin", hymyili Terese, "en minä tarkoittanut, että te tulisitte katsomaan."
"Tottakai minä tulen katsomaan —", Hage hiipi vasun luokse ja tarkasteli patjojen keskellä lepäävää rusottavaa olentoa.
"Eikö hän olekin ihana", sanoi Terese.
— "Onpa kyllä", vastasi Hage lakaten vasua katselemasta, omituisesti värähdytti häntä se, että he molemmat, Terese ja hän, näin, lähekkäin, seisoivat tuon pienen lapsen vieressä. Pitikö nyt mokomankin vielä häntä hämmennyttää —?
Yhtäkkiä hänen huomionsa irroittumattomasti kiintyi Tereseen, hänen tutkiva katseensa ympäröi Teresen, joka hiljaisena ja hellänä katseli vastasyntynyttä. Tietenkin, sitähän hän kaipaa, ajatteli Hage tullen niin liikutetuksi, että oli pakoitettu poistumaan ikkunan luo.
"Niin, vuokra", sanoi hän ollen yhä jostakin syystä hämmennyksissä — itsekään tietämättä mistä.
"Isä on kamarissa", sanoi Terese rauhallisesti, siirtymättä vasun luota.
Onnellinen isä istui eräässä nurkassa tilikirja polvillaan. Niin — nyt on ukonkäppyrällä yksi huolehdittava lisää, ajatteli Hage sulkiessaan varovaisesti ovea perässään. "Onnittelen tusinan täyttymisestä", sanoi hän, mutta hän kuuli sanojensa kajahtavan aivan toisilta kuin äidin luona.
Bisgaard kavahti onnettomana seisomaan, täällä oli kaikki niin sekaista, osastonpäällikkö suo nyt anteeksi.
Kaikki oli todellakin sekaista, jumalaties, montako täällä oli yöllä nukkunut. Eikö osastonpäällikkö istuutuisi, kiitos ei, — ja minnekäpä täällä istuutuisi, ajatteli hän, tuolilleko, jolla oli voileipätarjotin tai ehkä sohvaan, joka oli ahdettu täyteen vuodevaatteita. "Iloinen tapaushan se oli, mutta totta siinä on toinen puoli", hymyili Hage.