"On, on", täydellisesti sen Bisgaard ymmärsi, totta oli hyvinkin toinen puoli. Mutta olihan selviydytty yhdentoista kanssa, tottapa selviydyttäisiin kahdenkintoista. Ja viimeinenhän se oli, — ja sehän oli niin hiljainenkin, toivottavasti ei osastonpäällikköä entistä enemmän häirittäisi.
Osastonpäällikkö Hage kätki hymynsä seteleitä laskiessaan, eikä se ollutkaan mikään hyvä hymy. Äidin luona oli vallinnut omituinen juhlatunnelma, täällä ikäänkuin ilveiltiin. Hän vakuutti Bisgaardille, ettei ollut syytä suruun, melu ei häntä häirinnyt, olipa sitä jo kuultu, kyllä yhdestäkintoista ääntä lähtee, mutta viatonta melua — naapurien kohinoita — hän ei edes huomannut.
No, sepä oli hyvä — Bisgaardin jäniksenkasvot vavahtivat.
Ja kuitenkin — onhan tuommoinen pikkuolento niin herttainen — ihmistaimi — joka kerran on suureksi sukeutuva, — ajattelevaisena pudisti Bisgaard päätään.
Hage katseli häntä tarkkaavaisesti. Merkitsivätkö hänen sanansa, että tapahtuma häntä ilahdutti, oliko hän liikutettu, teeskentelikö hän? Olihan hänellä jo ennestäänkin vaivoja ja vastuksia riittämiin, puolusteliko hän ehkä itseään — kuin puhuisi hän pitäjänsä papille —?
Hage kääntyi äkkiä ja aikoi mennä. Mutta taas hänet valtasi hämmennys. Hänen oli kuljettava tuon ihmeellisen huoneen lävitse — vieläköhän Terese mahtoi seistä vasun ääressä? Varpaillaan oli hänen hiivittävä — mitä hittoa tämä kaikki oikeastaan häntä liikutti, kahdettatoistako hän nyt sitten rupeaisi varpaillaankulkemisella kunnioittamaan?
Varovaisesti aukaisi hän oven. Kas niin — tuolla hän oli — polvillaan vasun vieressä, kasvot siihen kätkettyinä, niska vain näkyi, kullanhohtoinen niska tummankeltaisten hiusten alta. Katsahtaisikohan hän ylöspäin? Hage hiipi lattian poikki ovelle, mutta hän ei hetkeksikään päästänyt silmistään tuota kumartunutta kullanhohtoista niskaa.
Hänen pitäessään ovenrivasta havahtui Terese vihdoin, he katselivat toisiaan. Aivan liikkumatonna seisoen vastasi Hage Teresen katseeseen. Miksikä he näin toisiaan katselivat, miksei hän mennyt, miksikä tuntui niin oudolta — niin ihmeelliseltä — katsella lapsenvasun ääreen polvistunutta Tereseä?
Nyt minä menen, sanoi hän itselleen, mutta tunsikin samassa kuuman verivirran tulvahtavan sydämmeensä, varovaisesti kulki hän lattian yli vasun luo, kosketti Teresen olkapäätä, kyynelistä kostein silmin katsahti Terese häntä, — miksikä olivat hänen silmänsä kyyneleiset? Hän oli aikonut sanoa jotakin, mutta ei enää muistanut mitä, äkkiä hän kääntyi, palasi ovelle naurettavan pitkin askelin ja meni, tällä kertaa taakseen katsomatta.
Parilla äänettömällä harppauksella selviytyi hän portaista. Alhaalla rupesi hän innokkaasti etsimään kaikkea, mitä hänen piti ottaa mukanaan konttoriin — kirjoituspöydältään hän sitten etsittävänsä löysi. Taukoamatta tepasteli hän lattialla, hattua hakien, sikaaria — samalla piipunnysää täytellen.