Yhtäkkiä hän pysähtyi. Keskelle lattiaa. Sekö hänen mieltään hämmensi? Mahdotonta. Nuori, soma tyttökö — sangen soma — mutta aivan liian nuori, tyttö, jonka hän oli nähnyt kehkeytyvän naiseksi viisivuotiaasta lapsesta — ja vain siksi, että hän oli sattunut näkemään hänet lapsenvasun ääressä. Mitä vielä? Vanhapoikako —?
Hän rupesi taas ravaamaan lattialla, huitoi käsillään ja mutisi, suussaan sytyttämätön piippu. Hänellä oli hallussaan kolme huonetta ja hän eli aivan oman mielensä mukaan, hän ei voinut kuvitellakaan, että vastoin hänen tahtoaan muutettaisiin edes kynän asentoa hänen kirjoituspöydällään, että minuuttikaan päivässä muodostuisi toisenlaiseksi kuin hän oli päättänyt. Ja nyt saattoi — nuori tyttö — hänet hämilleen — — —
Hän otti salkun kainaloonsa ja syöksyi ulos, vasta pitkän matkan päässä tasaantui hänen käyntinsä entiselleen.
Myöhästyneenä tuli hän virastoon. Tässä sitä nyt ollaan, ajatteli hän, yläkertaan ilmestyy muuan kahdestoista ja koko päiväjärjestys on sekaisin. Ja miehen mieli hämmentynyt.
Kulovalkeana levisi konttorissa tieto, että osastonpäällikkö on pahalla tuulella, maltittomana ja hajamielisenä kaikui hänen tumma, syvä äänensä koko aamupäivän. Kirjurit juoksivat, neiti Svendsen vapisi kirjoituskoneensa ääressä. Hyvä jumala, kuinka hänen silmänsä tänään säihkyvät!
Erään piirikunnanvaltuuston lähetystö tuli neuvottelemaan osastonpäällikön kanssa jostakin kiinteimistökaupasta, keskustelun pohjaksi oli lähetystö laatinut pitkän, tarpeettoman selostuksen. Hagen periaatteisiin kuului, ettei koskaan saanut käydä kärsimättömäksi — puhukootpa ihmiset kuinka kauan tahansa. Tänään hänen ruumiinsa nytkähteli, hän siirtelihen tuolillaan, hän kesti, mutta kohtelias ei hän ollut.
Lähetystön mentyä pääsi häneltä helpoituksen huokaus, hän nousi tuoliltaan, aukaisi ikkunan ja kiintyi katselemaan vuonoa. Hän tunsi itsensä väsyneeksi ja tyytymättömäksi, — kuinka mitätöntä ja tyhjänpäiväistä elämä olikaan — ja jotakin se muka oli merkitsevinään.
Pikkuseikat saattoivat siis vielä järkyttää hänen tasapainoaan, sen pitemmälle ei hän ollut päässyt. Hän oli luullut päässeensä sen rajan ylitse, jonka takaa eivät mitkään sattumien maailman häilähdykset häntä tapaisi. Hän oli luullut päässeensä tarkastelun piiriin, luullut piirtäneensä ympärilleen aukottomat kaaret, luullut voivansa sanoa elämälle: älä koske minun ympyröihini.
Ja sittenkin hän hämmentyi ja niin helposti. Hän ei ollut vielä läheskään piirien keskustassa, pitemmälle täytyi hänen tunkeutua.
Ehkäpä hän oli hieman, sanoisiko, liiaksi rasittunut tai henkisen askartelun puutteesta hermostunut. Vuosikausia oli hän yhtämittaa ahertanut samassa työssä, ehkäpä hän sittenkin oli liiaksi rasittunut, sydän sitä todisti: jo kauan oli hän tuntenut pientä ahdistusta, itsepintaista, heikkoa ahdistusta, varsinkin valvottuaan myöhäiseen yöhön, sydämenahdistusta, joka herätti kaukaisen kuolemanajatuksen. Hermostuneisuutta hän poti, yksitoikkoisuudesta johtunutta hermostuneisuutta. Hänen täytyi lähteä lomalle.