Sitten hän istuutui suureen, pehmeään, nahallapäällystettyyn nojatuoliinsa, ojentautuen mukavaan lepoasentoon.
Niin, olikohan jotakin tehtävissä — kykenikö hän auttamaan?
Toinen hänen sisaristaan aikoo mennä naimisiin talonpojan kanssa, seudun hauturin, Ole Bergeimin kanssa, jolla hän tapasi kannattaa kalavasuaan, toisella oli ollut sydänsuru, mutta juoksenteli nyt pitkin mäkiä pitäjän vanhahkon talonpoikaispapin kintereillä; olikohan jotakin tehtävissä?
Ei — ei niin mitään.
Hän tiesi niin hyvin, minkä taistelun hänen sisarensa olivat taistelleet, olihan hän itsekin sen tuoksinassa temmeltänyt, varjojen taistelun elämisen onnesta. He eivät jaksaneet pysyä pystyssä yltyvän autiuden ympäröiminä. He masentuivat ja tarttuivat yksinäisyydestä pelastavaan oljenkorteen. Uljasta katseltavaa ei se ollut eikä kaunistakaan, mutta inhimillistä se oli, ja eihän sille mitään mahtanut.
Häntä ainakaan ei mikään velvoittanut sekaantumaan tapahtumien kulkuun. Toisten kohtaloiden puoskaroiminen on typerintä, mitä ihminen saattaa tehdä, hyvää ei semmoisesta koskaan koidu.
Elämän saatosta vaipui aina sukuja varjojen valtakuntaan. Sukuja, jotka olivat kaikkensa antaneet, jotka elämä tuomitsi takaisin oppihuoneeseen, neitsyydentilaan ja yksinäisyyteen, elämän takapihoille ja hiljaisiin, hämäriin puutarhoihin, joissa myöskin oli hyvä olla. Varjoihinkin saattoi kuulua arvokkaalla tavalla. Oli kyettävä irroittautumaan elämän telmeestä.
Hän nousi ja meni lattian poikki sille seinälle, jolla perhekuvat riippuivat. He kuuluivat vanhaan, holsteiniläistä alkuperää olevaan virkamiessukuun, monen polven aikana olivat he näytelleet huomattavaa osaa pappeina, tuomareina ja upseereina. Samanlainen oli äidinkin suku.
Hän oli ylpeä suvustaan, hänen esi-isänsä olivat jättäneet jälkeä, he olivat olleet velvollisuudentuntoisia, sivistyneitä ja isänmaataan rakastavia. Mutta — nykyhetki ei heitä enää tarvinnut eikä tulevaisuudestakaan mitään uutta kangastanut. Pysytelköön meidän köyhä virkamiehistömme siivosti varjossa, naurettavaa on nähdä sen koettavan puolustaa entistä asemaansa ja vielä naurettavampaa nähdä sen pyörivän uuden tanssin tahdissa. Täyttäköön se viimeisen velvollisuutensa hiljaisuudessa. Kuolkoot vanhat suvut arvokkaassa yksinäisyydessä. Oliko se, mitä jälkeen tuli, parempaa, ei, ei ainakaan hänen mielestään. Mutta se ei olekaan tärkeintä, ei se mitään merkitse onko uudella jotakin parempaa tarjottavana kuin vanhalla, kaikki riippuu siitä, että se on uutta, virkeätä, elinvoimaista. Uuden, elinvoimaisen ilmenemismuodot ovat aina siloittelemattomia.
Uusi suku valtasi vanhat virkamiestalot, kaadatti lehtokäytävät, antoi vanhojen, arvokkaitten rakennusten rappeutua, sillä ei ollut kirjoja hyllyillään, ei maalauksia, ei musiikkia. Se ei pitänyt musiikista. Mutta kaipa silläkin oli omansa. Sillä oli ensipolven uhkuvat voimat. Kerran oli sekin elinaikanaan luova itselleen oman perimätiedon, eikä sitä haitannut, että hänen sukunsa olemassaolo päättyi yhdessä ihmisiässä.