Hän ei pyrkinyt pitkittämään veretöntä olemassaoloaan menemällä naimisiin — pelastuakseen oli sisar ottanut talonpojan. Hän jaksoi hävitä hiljaisuudessa. Mutta hänen sisarensa pelastautui tuhosta talonpoikaissukuun, meni naimisiin köyhän länsinorjalaisen talonpojan, vaatimattoman hauturin kanssa. Hänen lapsistaan tulisi talonpoikia tai kenties — ja se olisi kaikkein pahinta — miehiä, jotka eivät olleet mitään, jotka olivat matkalla ylöspäin, maattomia talonpoikia, joilla ei ollut talonpoikaissivistystä, eikä säätyläissivistystä.

Ehkäpä Anne Sofie menetteli oikein, mutta hänen mielipiteensä oli muuttumaton. Saihan ihminen juosta onnensa perässä — kuin mies hattunsa, jonka tuuli on vienyt — ei siitä ole mitään sanomista, omanhan hattunsa perässä kukin juoksee, mutta naurettavaa se on kiistämättömästi.

No niin — naurettaviahan me olemme kaikessa tapauksessa, mikään luoduista ei ole niin kuvittelujen vallassa kuin ihminen, aina hän jotakin luulottelee, aina on laukkaamassa tätä tai tuota etäistä tavoitellen, takertuneena omaan hämmennykseensä, jota hän nimittää syvämielisyydeksi. Sopihan rauhallisesti istua kotonakin, vaikkapa naurettavankin rauhallisesti, ja antaa asiain mennä menoaan.

Mutta vaikeata on pysyä omassa osassaan, virheettömästi näytellä, olla eksymättä vääriin otteisiin. Mietiskelijän ei pidä tavoitella rakastajanosia. Eivät kaikki sovi näyttelemään suurta tragediaa, kunniallisempaa on silloin pysytellä omalla, porvarillisella erikoisalallaan. Kolmannen luokan näyttelijä on tarpeellinen, jopa välttämätönkin mies, hän palvelee kokonaisuutta, suurta, ihmeellistä kokonaisuutta, ja hän voi sen tehdä kelvollisella, kunnioitettavalla tavalla, naurettavat oliot, typerät tolvanat ovat kuvailleet hänet tavallista porvaria, vaikkapa esimerkiksi osastonpäällikköä, vähäpätöisemmäksi. Hänen täytyy vain tietää rajoittuneisuutensa, hän on luotu astumaan oikealla hetkellä sisään ja sanomaan, että hevoset on satuloitu, tuo repliikki täytyy tulla sanotuksi muuten ihana kokonaisuus särkyy säpäleiksi. Hänpä onkin ottanut urakakseen tuon repliikin sanomisen, Romeon osaa hän ei tavoittelekaan.

Onko vaikeata tyytyä yhteen ainoaan repliikkiin? Onpa niinkin — jos hän olisi syntynyt 40—50 vuotta aikaisemmin, olisivat suuret sankariosat ehkä kuuluneet hänelle. Mutta niitä osia olivat hänen esi-isänsä näytelleet ja näytelleet hyvin. Eihän hallitus voinut sallia, että sama suku aina näytteli samoja osia, ja vanha ohjelmisto oli sitäpaitsi joutunut pois muodista, uuteen ei hän sopinut, lukuunottamatta sitä, että hän kelpasi kyllä tulemaan sisään ja sanomaan, että hevoset on satuloitu. Niin — hänen sukunsa oli kerran näytellyt, ja hän oli ylpeä suvustaan. Uljas on ensimmäisen osa, sen, jonka tehtävänä on uuden suvun luominen, mutta jolleivät lastenlapset uskalla tunnustaa sukuylpeyttään, niin mitä silloin on väliä, vaikka suku polveutuisi länsinorjalaisesta jäärästä.

Hän poistui perhekuvien luota ja pysähtyi erästä maalausta katselemaan, se oli nykyaikaista taidetta. Hän rakasti sen sydämmellisyyttä, sen värien voimaa, sen nuorekasta, reipasta tunnelmaa. Tuo ei ole minun sukuani, ajatteli hän, mutta tulee vielä sekin hetki, jolloin joku tätä esi-isäinsä aikaista kuvaa katsellessaan sanoo: tuo on vanhaa, hyvää taidetta.

Eikö koko elämän salaisuus olekin juuri siinä -sen hekuma, sen murhe — että se mikä on uutta ja rohkeata kerran muuttuu vasta ilmestyvän hienoksi, kalpeaksi, ylhäiseksi taustaksi.

Minä olen siis sukuni viimeinen, ajatteli hän, ja minuun sen elämä päättyköön. Ainakin suorassa linjassa, kuten typerästi sanotaan. Minä en aio ylläpitää minkäänlaista sukulaisuutta hauturin lasten kanssa.

22.

Bisgaardilaiset nukkuivat — kukin omassa vuoteessaan, välistä kaksikin yhdessä. Aamu aikoi jo heikosti hämärtää, Teresen vuode oli äidin huoneessa, hän oli hereillä ja katseli ikkunan kajastusta, himmeätä valokaistaa lattialla, kuunteli äidin pitkää, rauhallista hengitystä, hentoa huokumista vasusta. Hän katsahti kelloaan — kohta oli pienokaisen ruoka-aika.