Hän söi aamiaista ja hämmästyi taas omaa itseään, hänhän söi kuin kyntömies, hän ei muistanut syöneensä aamiaista pitkään aikaan niin hyvällä ruokahalulla. Söikö kihloissa oleva tai puoliksi kihloissa oleva tai kenties kihloissa oleva tavallista enemmän? Rakkausko sen teki?
Hän otti hattunsa ja salkkunsa, näyttääkseen pikipäin pistäytyvältä, ulkonaisesti tunsi hän olevansa moitteeton, mutta hänen sisimmässään piili epävarmuus ja pelko. Eräs pienokaisista aukaisi oven, vain raolleen, "äiti on makuulla ja pikku Lotta on sairas", sanoi hän.
"Minä tiedän sen", sanoi Hage ajatellen menisikö hän sittenkin sisään.
"Isä on mennyt, mutta Terese on arkihuoneessa", sanoi pienokainen.
Hage koputti ovelle ja odotti hetkisen ennenkuin astui sisään, hänen koputukseensa ei vastattu.
Terese seisoi ikkunan luona, hän oli tuntenut Hagen äänen, hän seisoi liikkumattomana Hagen tullessa sisään, hän vain katseli häntä, pitkään ja vakavasti.
Hage hämmentyi niin, että pysähtyi ovelle, mitä hänen pitikään sanoa, muisteli hän, mutta hän näki vain Teresen, vain että he olivat kahden, ja hän tunsi taas käsissään Teresen ruumiin herttaisen lämmön, tunsi kuumeisen värähdyksen. Minun täytyy sanoa jotakin, ajatteli hän, ja kysyi, "mitä kuuluu?" - "Kiitos kysymästä, Lotta voi hieman paremmin - luullakseni", vastasi Terese liikkumattomana, "täällä on niin siivotonta", lisäsi hän. — "Sehän on luonnollista", sanoi Hage. Ja sitten he vaikenivat.
Hage koetti rohkaista itseään, nyt sinun täytyy saada selville se, mitä haluat, ajatteli hän, mutta hänpä ei saanutkaan siitä selkoa. Ja katsahtaessaan uudestaan Tereseen, sävähti hän: jotain outoa värisi Teresen katseessa, pelkoa, odotusta, kiihkeätä odotusta. Yhtäkkiä hän hymähti, vain hiukkasen, ehkeipä hän siitä itse tietänytkään, mutta Hageen teki tuo hymähdys syvän ja voimakkaan vaikutuksen, se pani huoneen heilahtamaan, pyörähtämään ihmisineen päivineen; heilahtelevaa lattiaa pitkin koetti Hage pyrkiä Tereseä kohden, hattu ja salkku olivat hänen käsissään, hän ojensi ne, hattuineen ja salkkuineen, Tereseä kohden ja otti hänet syliinsä. Seistessään hänen vieressään kuiskasi Terese, "onko se totta", ja Hage kysyi, "mitä sinä tarkoitat", ja ihmetteli, että oliko muka olemassa jotakin, joka ei ollut totta. — "Minä olen pitänyt sinusta jo pienestä asti", hymyili Terese.
— "Pienestä asti", toisti Hage tuntien tuskallisen pistoksen, Terese oli nuori ja hänen hiuksensa olivat harmaantumassa, "sinä olet vielä lapsi ja minä —"
"Minäpä tiedän paremmin kuin sinä, mikä ja mitä sinä olet", sanoi
Terese ja suuteli häntä hymyillen — —