Hage meni sisään. Syvä ihmettely värähteli hänessä, Terese oli aukaissut ikkunan, kuiskannut hänelle hyvää yötä, — se oli siis totta, tuo ihmeellinen tapahtuma oli siis todellisuutta.
23.
Seuraavana päivänä soitti Hage virastoon ja ilmoitti tulevansa vasta myöhemmin päivällä. Mentyään yöllä vihdoinkin levolle, oli hän valmistautunut valvomaan lopun yötä, nyt hän suuresti ihmetteli sitä, että hän olikin nukkunut kuin kivi myöhäiseen aamuun asti. Aurinko paistoi kirkkaasti hänen päälleen, minnekä oli hävinnyt aamuinen kalpea kajastus — ja tuo yksinäinen laululintu — puutarhassa viserteli nyt koko lintukuoro.
Hän nousi ylös ja pukeutui hitaasti. Oliko hän nyt sitten muka kihloissa? Kävikö laatuun mennä illalla vuoteeseen vannoen, ettei niin koskaan tapahtuisi, ja nousta seuraavana aamuna kihloissa olevana miehenä. Hän muisti tuon hiljaisen kuiskauksen, "hyvää yötä", ja hänen sydämensä värähti, se oli sittenkin totta.
Astellessaan ruokasalissa aamiaista odotellen ajatteli hän, että mahtoikohan se nyt sitten olla niin varmaa? Niin välttämätöntä? Olikohan yöllinen yllätys niin vakavaa laatua? Mitään ei oikeastaan oltu sanottu.
Hän pysähtyi ja katseli kuunnellen kattoa, yläkerrassa käveli joku, olivatko nuo hänen askeleensa? Tai kävelikö siellä joku lukemattomista kälyistä tai lankomiehistä? Tai ehkäpä appiukko siellä asteli, -anoppi ei päässyt kävelemään — kahdestoista esti.
Mihinkä hän olikaan sotkeutunut?
Eihän se — hitto vieköön — voinut olla ihan peruuttamatonta. Mutta — pitihän hän Teresestä, yhtäkkiä hän tunsi olevansa aivan pyörällä päästään, hän oli taas yöllisen huumauksen vallassa, peittäen käsillään silmänsä kiiruhti hän ikkunan luo.
Piti, niin, se sana oli aivan liian lievä tai oikeammin sanoen: se sana ei hänelle sopinut, mitä se sitten oli, niin, mitä se oli? "Jos se on elämää, niin minä pelkään sitä", sanoi hän yhtäkkiä ääneen. Mitä minä nyt teen, menenkö yläkertaan ja sanon: tässä on teidän vävypoikanne ja antaudun koko perheen syleiltäväksi? Paljon hän antaisi saadakseen elää Teresen kanssa autiolla saarella, puolen kuningaskuntaani minä annan autiosta saaresta, jossa on nykyajan mukavuudet.
Menisikö hän yläkertaan tiedustelemaan, kuinka sairas lapsi jaksoi, sehän olisi vain tavallinen kohteliaisuuden osoitus, inhimillisen myötätunnon ilmaus, sen hän tekisikin, hän menisi katsomaan, kuinka Terese suhtautui yölliseen tapahtumaan. Kylmänä ja kohteliaana tiedustelisi hän lapsen tilaa ja koettaisi samalla tarkkailla Teresen silmiä, ehkäpä hän huomaisikin turhia kuvitelleensa.