Hän meni avonaisen ikkunan luo ja katseli ulos. Tuntui siltä kuin olisi valo hetki hetkeltä lisääntynyt, muuan seinä hohti, ikkuna kimalsi, eräs puu alkoi kirkkaasti vihertää. Ja koko ajan lauloi tuo yksinäinen lintu. Kylläpä se lintu laulaa, ajatteli hän.
Hän seisoi liikkumattomana ikkunan ääressä ja katseli aamun valkenemista, vilu värisytti häntä. Kuinka ihmeellistä onkaan aamun, päivän nousun, valon varttumisen katseleminen, linnun laulun kuunteleminen, linnun, joka laulaa vain sinulle yksin ja ehkäpä eräälle toisellekin.
Hän kuuli lääkärin laskeutuvan portaita ja meni ulos.
"Täälläkö sinä yhä seisot — aiotko todellakin kylmetyttää itsesi. Niinpä niin — lapsi ei kylläkään ole terve, mutta onhan se voimakas. Tuolla yläkerrassa oli uskomattoman paljon väkeä — ansaitsisivat urhoollisuusmitaliin." Hän katseli Hagea, häntä olisi haluttanut sanoa pari sanaa eräästä peijakkaan sievästä tytöstä, mutta jätti sen kuitenkin sikseen, ei ollut leikkimistä Hagen kanssa. "Pistäydyn täällä huomenna, tai oikeammin tänään", sanoi hän.
"Tee niin", sanoi Hage ja seurasi häntä ulos, puutarhassa he pysähtyivät. "Kuinka ihmeellisen ihana onkaan tämmöinen aamu — me kaupunkilaiset nautimme siitä liian harvoin."
"Sinullekin tekisi nukkuminen parempaa", sanoi lääkäri, piru ties, mikä Hagea riivasi. "Ja jos sinä välttämättä tahdot täällä haaveilla, niin mene ensiksi sisään pukemaan hieman enemmän vaatetta yllesi. Hyvää yötä — äläkä suotta ole huolissasi lapsesta."
Hage kulki hitaasti puutarhan lävitse, niin, mitähän tohtori oikein mahtoi ajatella, täällä hän, vakava mies, haaveili aamukylmässä —
Eräs yläkerran ikkuna aukeni, Terese kumartui ulos.
"Hyvää yötä", kuiskasi hän.
Hage pysähtyi. Hän vain katseli ylöspäin, Teresen kasvot loistivat, niin ihmeellisesti ne loistivat, "hyvää yötä", kuiskasi Terese uudelleen, ja sitten ikkuna sulkeutui.