Hän kietoi kätensä Teresen ympärille ja Terese painautui häntä vasten, hän taivutti Tereseä taaksepäin ja suuteli häntä, hänen otsaansa, silmiään, suutaan, kaulaansa, hänen ruumiinsa lämpö virtasi hänen käsiinsä, Terese tunsi kuinka lujasti hänen kätensä kiertyivät hänen ympärilleen, se teki kipeätäkin ja hän puristautui häntä vasten.
"Sinun täytyy mennä", kuiskasi Hage uudelleen ja yhä uudelleen, pitäen häntä sylissään ja hyväillen häntä, "muista, että pikku Lotta odottaa".
Terese vihdoin varovaisesti irroittautui ja päästyään vapaaksi loi Hageen nopean, hämmästyneen katseen. Varovaisesti hipaisi hän Hagen käsivartta, kuiskasi kuulumattomasti hyvää yötä, kääntyi ja meni, mutta ovella hän kääntyi uudelleen ja katsahti Hageen pelokkaasti, ihmetellen, lähti sitten, juoksi nopein, epävarmoin askelin portaita ylös.
Hage seisoi liikkumattomana, seinään nojaten, kädet riippuen, hän ei uskaltanut liikauttaa niitä, sillä hän tunsi, että niissä oli vielä hänen ruumiinsa lämpöä. Hän ei uskaltanut liikauttaa jäsentäkään. Jos hän liikahtaisi, selviäisi hänelle heti, mitä oli tapahtunut, ja juuri sitä hän ei tahtonut.
Hän seisoi liikkumatonna vielä auton tullessa. Mennessään aukaisemaan, tunsi hän palelevansa, kas, aamu oli jo tulossa, taloa valaisi kellervä hohde. Heikko tuulahdus pani puut hiljaa kohisemaan. Mutta vieläkään ei laulanut muuta kuin yksi lintu.
"Oletko sinä hankkinut itsellesi pikkulapsia", sanoi lääkäri portaita noustessaan, "mitä peijakasta tämä juttu merkitsee."
Hage selitti perusteellisesti: perhe ei ollut saanut tavatuksi omaa lääkäriään ja lapsi oli hyvin sairas. "On tehtävä kaikki, mitä voidaan — he ovat minun erittäin hyviä ystäviäni — minun isäntäväkeäni - tämä tapaus huolestuttaa minua suuresti — mutta tiedänhän minä, että sinä teet kaiken, mitä pitääkin —"
Lääkäri katseli innokkaasti haastelevaa miestä, hän oli tottunut näkemään Hagen moitteettomana, jäykkänä, ja nyt hän näki hänen astelevan paljaat jalat tohveleissa, puolipukeissa, silmissä villiytynyt ilme —
"Mene levolle, äläkä suotta kiihoitu, lapset sairastuvat ja paranevat, ei sen tarvitse mitään erikoista merkitä. Polta piipullinen sängyssä, Hage, ja lue jotakin, niin saat muuta ajateltavaa. Tästäkö minä menen ylös?"
Mutta Hage ei mennytkään levolle, hän meni omaan eteiseensä, mutta ehdittyään puhelimen luo hän pysähtyi. Hän tuijotti sitä kuin jotakin suurta ihmettä. Täällä — täällä — oli se tapahtunut, täällä oli kaikki tapahtunut, tuo selittämätön, odottamaton. Samana iltana, jona hän — ei, nyt hän ei ajattelisi, juuri nyt ei hän ajattelisi. Mitä olikaan hänelle tapahtunut, paljonkohan siinä oli totta, tuntuisiko se ehkä huomenna vain lapsen sairaudesta johtuneelta kiihoittuneisuudelta — ja muuten olisi kaikki unhossa?