"Niin — pois minä tahdon, kauaksi pois."
"No, eihän sekään mahdottomien matkojen takana ole — nyt enää, kun meillä on Bergeninrata. Nyt minä olen valmis". Hän pysähtyi ovelle ja sanoi hiljaa: "en minä ole menossa huvikävelylle, lapseni, minä olen menossa asialle, jolle äiti lapsensa puolesta lähtee, vaikka sydän kirveleekin. Huomaa, että sekin on eräänlaista rakkautta ja ajattele kunnioitatko sinä sitä rakkautta oikealla tavalla". Hän meni Charlotten luo ja veti hänet syliinsä. "Jumala auttakoon sinua, lapseni, minä tiedän, että sinun on paha olla, ja minä, sinun vanha äitisi, koetan auttaa sinua parhaani mukaan." Hän suuteli Charlottea. "Sinä et kai ole vielä syönyt iltastakaan. Lapsukaiseni. Teidän osananne on tuottaa hiukkasen surua vanhemmillenne, niin pitääkin olla. Kunpahan minä vain voisin sinut murheestasi päästää, mutta sitä minä en voi." Hän itkaisi hieman. "En minä tätä muistele. Teinhän minäkin tyhmyyksiä. Pieni, pieni lapsoseni. Mene levolle, minä palaan pian takaisin." —
— Rouva Hage asteli läpi kasteisen ruohikon, hän oli niin innoissaan, ettei hän joutanut asiansa tavattomuutta ja vaikeutta ajattelemaan. Mutta tuomarilan veräjällä kohtasi hän Johanneksen.
"Äiti rakas — millekä kaukoretkelle sinä nyt olet sonnustautunut?"
"Minä menen purkamaan Charlotten kihlausta", sanoi rouva Hage kiireissään.
"Nytkö! Tänäkö iltana! Sepä vasta peijakkaanmoista. Aiotko sinä kertoa hänelle tuon suloisen uutisen sängynlaidalla istuen ja hänen kädestään kiinnipitäen."
"Mitä joutavia, Johannes — näethän sinä toki, että kansliassa on valoa."
"No niin — ehkäpä ei hiljan kihlautunut mies menekään niin aikaisin levolle. Mutta äiti — suoraan sanoen — etköhän sinä ensin nukkuisi hieman?"
"Nukkuisiko! Mutta silloinhan voisi hyvinkin käydä niin, etten minä aamulla uskaltaisikaan."
"Heidän pitäisikin oikeastaan saada selvittää tuo asia kahdenkesken."