"Äiti!"
"Niin, lapseni, sinun on kuultava totuus." Rouva Hage nousi, Charlotte jäi polvilleen, kasvot tuoliin kätkettyinä. "Sinun on terveellistä hävetä. — Onkohan maassa kastetta", sanoi hän yhtäkkiä ja rupesi hakaneuloilla kokoilemaan helmojaan.
"Äiti", Charlotte hypähti ylös, "minnekä sinä aiot lähteä, mitä sinä aiot tehdä?"
"Minä menen papin luo purkamaan sinun kihlaustasi", sanoi rouva Hage hakaneula suussa.
"Äiti — minä olen antanut hänelle lupaukseni."
"Sitäpä minä juuri menenkin noutamaan takaisin."
"Ei — äiti — ei."
"Tahdotko sinä mennä naimisiin hänen kanssaan? Mitä joutavia. Ethän sinä tahdo. Ja silloinhan me menettelemme typerästi viivytellessämme tämän jutun päättämistä."
"Voi hyvä jumala, tätä häpeätä!"
"Sinäpä sen sanoit. Häpeä sinä vaan, se on terveellistä ja hyvin ansaittua, mutta älkäämme silti tehkö uusia tyhmyyksiä. Minä sanon sinulle muuten erään asian, — kun nuori tyttö tekee, mitä sinä olet tehnyt, on hänen pikku minässään jotakin vinossa, sinä ihailet itseäsi, sinä olet mielestäsi erikoinen. Sinä kaipaat toisia oloja, työtä, — nytpä saatkin seurata Johannesta kaupunkiin."