Charlotte juoksi kunnes pääsi arkihuoneeseen. Siellä istuivat äiti ja Johannes. Hän pysähtyi hengästyneenä ja tuijotti toisesta toiseen, — näki lampunvalossa heidän huolestuneet kasvonsa — nyt he taas olivat huolissaan hänen tähtensä.
"Minä olen mennyt kihloihin papin kanssa", sanoi hän käyden kalmankalpeaksi, "ettekö iloitse?"
"Mitä sinä sanot, lapseni", rouva Hage nojautui taaksepäin tuolissaan, "oletko sinä suunniltasi?"
"Minä olen mennyt kihloihin papin kanssa", sanoi Charlotte ja tarttui pöytään, jotta ei kaatuisi, "onko siinä mitään ihmeellistä?"
"Äiti — äiti", huudahti hän yhtäkkiä ja heittäytyi polvilleen äidin eteen.
Äiti kiersi toisen kätensä hänen ympärilleen, toisella hän viittasi
Johannesta menemään, pitkin, hiipivin harppauksin poistui hän huoneesta.
Kauan istui rouva Hage hyväillen Charlotten hartioita, sitten hän sanoi rauhallisesti, viileähkösti:
"Maltahan nyt lapseni — eihän se niin vaarallista ole." Ja kun
Charlotte vain yhä tiiviimmin painautui hänen syliinsä, jatkoi hän:
"Rauhoituhan nyt toki, Kyllä siitä selviydytään, minä autan sinua."
"Minua ei voi kukaan, kukaan auttaa."
"Sitäpä varten sinulla on vanha äiti." Mutta sitten hän harmistui. "Mutta oletpa sinäkin juttuun sekaantunut — sinä, joka aina olet ollut olevinasi niin ylpeä, paljon ylpeämpi kuin me muut. Ihmisen ei pidä koettaa noin vain selviytyä surusta, surukin on kallis lahja. Kuinka sinä mahtaisitkaan hävetä, jos sinä sattuisit taas kohtaamaan suuren, totisen rakkauden. Niinpä niin, niinpä niin, tulevaisuuteen ei sinun iässäsi uskota, ensimmäinen rakkaus on kaikki kaikessa — ja kuitenkin on usein kolmas tai neljäs rakkaus — jumala minua armahtakoon, vasta kolmas tai neljäs suurin. Niin, semmoista on elämä, lapseni; en minä pyydä sinua uskomaan puhettani, en olemaan yhtä mieltä kanssani. Usko sinä vain, ettet sinä koskaan voi rakastua kehenkään muuhun, se on oikein ja luonnollista, mutta ole ylpeä siitä, että olet pitänyt hänestä, vaikkei hän — ehkä — olekaan pitänyt sinusta. Ei siinä ole mitään nöyryyttävää. Surut ja korut ovat toistensa kaltaisia: jollei niitä taidolla kanna, muuttuvat ne rihkamaksi, vaikka olisivat kuinka aitoja. Ja papin kanssa, ei lapseni, kuinka rumaan ja typerään juttuun — niin, minä sanoin typerään — sinä oletkaan sekaantunut."