"Oletteko te pakoittanut hänet?" kysyi hän uhaten.
"Tuo on typerä kysymys — meidän päivinämme."
"No, onko hän sitten letukka", hän ei sanonut tätä suuttuneena, vaan ihmetellen.
"Mitä te sanotte, — ettekö te häpeä", rouva Hage nousi kiivastuneena; suuttumus teki hänelle hyvää.
Pappi ei heti vastannut, hän alkoi taas kävellä, yhä seinää seuraten; sitten hän pysähtyi.
"Minä kysyn, onko hän letukka", sanoi hän, eikä hänen äänessään tällä kertaa ollut ihmettelyä, "monen monena iltana on hän käynyt minua tapaamassa. Aiotteko te ruveta uskottelemaan minulle, ettei hän tiennyt, minkätähden minä hänen seuraansa etsin, ettei hän ymmärtänyt, että minä pidin hänestä? Ja eikö hänkin puolestaan lähestynyt minua, kerta kerralta yhä enemmän, tähän iltaan asti. Onko hän letukka, kysyn minä?"
Rouva Hagen suuttumus oli lauhtunut, murheellisena katseli hän pappia.
"Jumala antakoon teille anteeksi pastori, joka ymmärrätte niin vähän. Lapsi ei ole ollenkaan teitä ajatellut. En tahdo häntä puolustella, vitsaa hän tarvitsisi. Mutta hän on hautonut tuota sydänsuruaan, ja silloin ei ihminen aina huomaa, mitä tekee ennenkuin on häväissyt itsensä."
"Häväissyt itsensä!" keskeytti hänet pastori, "häväissyt itsensä", toisti hän aivan hiljaa, "niin, ehkäpä ei huomaa —"
Rouva Hage oli noussut seisomaan, hän oli sanomastaan niin säikähtynyt, että hänestä näytti siltä kuin olisi hän itse, pastori, koko huone pyörinyt ympäri. "Rakas pastori, te käsitätte minut vallan väärin, enhän minä toki teitä tarkoittanut, sanoessani, että hän on häväissyt itsensä tarkoitin minä, että hän on häväissyt itsensä valheellisella tunteella, ja niin tekee jokainen, joka sitoo itsensä ihmiseen, jota ei rakasta. Jumala varjelkoon, älkää käsittäkö minua väärin, teistähän olisi tullut maailman kunnioitettavin vävypoika", huusi hän epätoivoissaan.