"Se on rauennut."
Masentuneena ja onnettomana tuijotti hän eteensä. "Vain yhden ainoan kerran", kuiskasi hän. Sitten hän taas työnsi kätensä taskuihin ja rupesi kävelemään. Nurkassa hän pysähtyi, otti käteensä erään kirjan, selaili sitä, laski sen pois, meni pöydän luo, hypisteli saksia, muuatta paperia. Synkästi katseli hän rouva Hagea.
"Te olette kirottua ja ylpeätä sukua", sanoi hän vihoissaan hiljaa. "Maantieseuraksi minä kyllä kelpasin, sillä minä uskoin hänestä hyvää. Mutta hän, hän ei ollutkaan parempi kuin katutytöt, jotka kulmissa lyhdynloisteessa odottelevat. Minä olisin ollut tarpeeksi hyvä siihen — siihen, jota ei minun suuni sano." Hän meni aivan rouva Hagen luo: "kuudetta käskyä voi rikkoa monella tavalla."
Rouva Hage katsoi häntä silmiin ja tuli kylmäksi ja aivan rauhalliseksi; ripeällä otteella kokosi hän helmansa ja lähti sanaakaan sanomatta.
Nopeasti kulki hän pappilan maitten yli johtavaa polkua, päästyään tuomarilan vaiheille hän pysähtyi, hän tuli niin väsyneeksi, että hän istuutui märälle kivelle, hän katseli taivasta kohden. Se oli tumma eikä ihan sees, tähdet välähtelivät pilvien lomasta.
Tähtiä katsellessaan risti hän kätensä, hyvä jumala, oliko hän tehnyt oikein, kuinka saattoi ihminen tietää oliko hän menetellyt oikein. Omantunnon äänen kuunteleminen oli kyllä kaunista, mutta kun tuli oikein paha paikka eteen, ei siitä koskaan ollut apua, vain elämä kykeni osoittamaan oliko teko ollut oikea. Mutta ilkeä mies hän ainakin oli — kas niin, hänen hameensahan oli aivan kastunut, hänen täytyi lähteä kotiin.
Puutarhaportailla seisoi joku. "Sinäkö siellä olet, Johannes?" kysäsi hän.
"No, äitiseni", Johannes laskeutui pari porrasta, "annahan kun katson sinua, — noinko vaikeata se oli?"
"Johannes, teinkö minä oikein?"
"Älä kysy minulta, äiti, semmoista. En minä tiedä, mitä äidin on lupa tehdä lapsensa tähden — mitä hän uskaltaa."