"Jumalankiitos, että minä tiedän — ja minä teen sen kaikessa tapauksessa," sanoi rouva Hage kovalla äänellä ja meni yläkertaan Charlotten luo.
Charlotte istui sängynlaidalla.
"Ei näin, lapseni — ensin vuoteeseen", sanoi rouva Hage. "Sittenkun olet vuoteessa, kerron minä sinulle", ja kun Charlotte oli pujahtanut vuoteeseen, sanoi hän: "niin, lapseni, nyt se on tehty — minä olen keskustellut pastorin kanssa." Charlotte piiloutui. "Mitä hän sanoi, äiti?"
"Mitäkö hän sanoi", rouva Hage tuijotti ulos ikkunasta, "mitä hän sanoi" — kaikki papin sanat kietoutuivat yhdeksi ainoaksi, letukka, "niinpä niin", hän rohkaisi mielensä, "koskihan se häneen kovasti, sangen kovasti, sinä olet tuottanut hänelle suuren surun, lapseni, sinä olet rikkonut paljon. Mutta muuten hän suhtautui asiaan järkevästi, hän on hyvä mies, hän ymmärsi sinut ja antoi sinulle anteeksi, hän käski tervehtimään, ei, sitä hän ei tehnytkään, minä ehkä erehdyn, mutta hän ajattelee sinua hyvyydellä, vaikka surren, — äh, ei minusta ole kertojaksi. Häpeä, lapseni, ja iloitse, että siitä on selviydytty ja nuku. Etkö muka saa unta? Mitä joutavia! Sinä olet hieman kuumeinen, minä tuon sinulle pisaran isän bromia, odotahan hetkinen", rouva Hage hiipi varpaillaan hakemaan tuomarin lääkettä, hän antoi Charlottelle bromkaliumia ja peitti hänet hyvin. "Nyt me emme enää puhu ikävyyksistä. Ehkä jonakin muuna päivänä. Ja me aloitamme elämämme uudelleen. Hyväjumala — sitähän elämä juuri onkin, alituista uudelleen aloittamista. Kuolema ja suru eivät meitä voita, me kadotamme rakkaamme, joita olemme hellineet, lapsemme, me teemme pahoja ja tyhmiä tekoja — ja aina me aloitamme elämämme uudelleen —"
— Rouva Hage istui kauan Charlotten vuoteen vieressä, hän viipyi yhä, vaikka lapsi jo oli nukkunut, vaikka aamu jo sarasti, hän istui kunnes hänen jalkansa ja selkänsä alkoivat pakoittaa. Hän katseli Charlottea hellyydellä, surren; siinä istuessaan tunsi hän itsensä niin vanhaksi. Minä en jaksa enää, ajatteli hän, minun täytyy saada hieman levätä, minä en jaksa enää kantaa muitten suruja, hänen silmänsä kyyneltyivät, voi hyvä jumala minun lapsiani, minun täytyy antaa heidän kulkea yksinään, minä en enää jaksa taistella heidän puolestaan — — –
30.
Tuomari ja Johannes olivat tuntureilla, tietarkastus oli käynnissä. He olivat matkanneet tuntureille tarkastusmiesten kanssa, paikkakunnan talonpoikien, ja kun tuomari oli tiedustellut heiltä, aikoivatko he valita tiemaaksi majanpuoleisen rannan, olivat he vastanneet kieltävästi, se ei muka tulisi kysymykseenkään, tiehän tulisi siten sekä pitemmäksi että kalliimmaksi, niin ettei siitä ole ollenkaan pelkoa, sanoivat he. Ja tuomari kertoi piiri-insinöörin arvelleen, että oli helpompaakin rakentaa tie vastaiselle rannalle, tarkastusmiehet nyökkäilivät toisilleen, se on hyvinkin luultavaa, sanoivat he, tottapa piiri-insinööri sen asian ymmärtää, ei tuomarin tarvitse olla huolissaan majapahasestaan. He tulivat suulaiksi, sitenhän päästään majan siirtokustannuksistakin, sanoivat he, seudun parhaaksi se on.
Mutta kun tarkastus oli pidetty, äänestivät kaikki talonpojat tiemaaksi majanpuoleisen rannan, maja oli revittävä, ei ollut tilaa sen siirtämiseen.
"Tämän sain palkaksi monivuotisesta työskentelystä paikkakunnalla", tuomari hymyili heikosti; oli tarkastuksen jälkeinen päivä, hän ja Johannes istuivat veneessä järvellä, he olivat kalaretkellä.
"Älä sitä nyt enää pahoittele", sanoi Johannes, "saammehan me uuden majan."