Tuomari ei vastannut, hän katseli harmaata vettä ja loivia harjanteita, täällä oli hänen turvapaikkansa ollut niin monta vuotta, hänen piilopirttinsä, jossa hän oli tuntenut olleensa kotona, olevansa onnellinen. Täällä oli hänessä vielä hieman sitä mielen nuorekasta kepeyttä, jonka elämän harmit olivat hänestä karsineet.
"Ei, Johannes", sanoi hän, "tämä on minun viimeiseni. Minä olen liian vanha ryhtyäkseni mihinkään uuteen. Kohta minä lähden täältä ainaiseksi. Niin, niin. Soudapa maihin."
Johannes souti hitaasti rantaa kohden. Väsyneenä, raskain ilmein, tuijotti tuomari rannalla olevaa pienoista tupaa, se oli vain vähäinen, matala hirsimaja, sitäkään eivät he olleet voineet hänelle suoda.
"Niin ne meitä vihaavat", sanoi Johannes isänsä ajatuksenjuoksua noudattaen.
Tuomari nyökkäsi.
"Niin tekevät. Ne tahtovat karkoittaa meidät. Tuntureiltakin. Ne huomaavat meidän pitävän niistä. Eikä meillä saa olla mitään, josta me pidämme. Niin, niin."
He vetivät veneen maihin ja menivät majalle.
Tuomari tahtoi heti palata kylään. Kun luukut oli suljettu ja ovi lukittu, pysähtyi hän katselemaan majaa. Hän lähestyi sitä hiljaa ja laski kätensä hirsiseinälle.
"Minä en näe tätä enää", sanoi hän, kääntyi ja lähti raskain askelin kulkemaan tunturitaloon vievää polkua, jossa heidän hevosensa oli. —
— He saapuivat kotiin myöhään illalla. Sataa tihutteli. Rouva Hage tuli heitä pihalle vastaan sytytetty lyhty kädessä, tuntui niin syksyiseltä.