He eivät puhuneet majasta ennenkuin myöhemmin, tuomarin mentyä levolle, harmi valtasi silloin rouva Hagen, hän suorastaan vaikeroitsi, hän ei ollut niitä, jotka kesken masentuivat, eikä asiakaan ollut suuren suuri, mutta kun vanhoilla päivillään sai kokea pelkkiä vastuksia, iloa ei nimeksikään, niin hän väsyi. Hän oli liian vanha.
Johannes käveli lattialla tapansa mukaan, harhaili omissa aatoksissaan, iloa, eikö hän voisi tuottaa iloa? Hän katsahti äitiin, joka istui mielipahasta kokoonkyyristyneenä, hän istuutui hänen viereensä, tarttui hänen käteensä.
"Äiti", sanoi hän ja hänen äänensä värähteli, "etkö sinä ole yhtään ihmetellyt minun tänä kesänä saamiani kirjeitä?" Rouva Hage virkistyi heti. "Ihmetellytkö, tottakai, Johannes! Mutta sinä olet niitä, joilta ei kukaan kysy. Niissähän oli naisen käsialaa?"
"Rakas, pikku äiti — minä olen mennyt kihloihin."
"Kihloihin! Ja sen sinä sanot näin yhtäkkiä", rouva Hage rupesi itkemään.
"Mutta älähän nyt toki itke, äiti."
"Minä tahdon itkeä. Niin paljon kuin haluan", sanoi rouva Hage itsepäisesti.
"Saat — saat, äitiseni", hymyili Johannes, "hän on — hän on sadasti liian hyvä minulle", sanoi hän liikutettuna, hän hypähti seisomaan, niin, hän on liian hyvä minulle, ajatteli hän kävellen levottomana edestakaisin; "hän on kaikkea, mitä minä en ole, elinvoimainen, nuori, voimakas, terve. Ja sitten — sitten on hän niin sanomattoman kaunis."
"Johannes!" rouva Hage istui kädet ristissä, "on niin ihmeellistä nähdä sinut rakastuneena. Sitä minä siis olen tänä kesänä aavistellut."
"Rakastuneena!" Johannes hätkähti.