Hän huoahti, kuumasti ja lyhyesti, ja kumartui ikkunaan päin ikäänkuin hän todellakin olisi jotakin tähystellyt ja jatkoi sitten rauhallisempana.
"Minun siellä ollessani meni muuan nuori konttorineiti kihloihin — hirvittävän miesrumilaan kanssa. Mutta kysyppäs iloitsiko hän, iloitsiko hän siksi, että piti sulhasestaan, siksi että sai mennä naimisiin sen kanssa, josta piti — kaukana siitä — vain konttorista pääseminen oli hänen ilonsa syynä. Äiti, äiti, me olemme tulleet niin itsenäisiksi ja omintakeisiksi, mutta me menemme sittenkin heti naimisiin, kun meille tilaisuus tarjoutuu ja kenen kanssa tahansa — päästäksemme konttorista. Sivuutettuamme erään ikärajan.
"Sitten te saitte minut kotiin juuri niinä vuosina, jolloin minä aloin kysellä, eikö ketään tulekaan? Täällä oli minun tuettava teitä yksinäisyydessänne, autettava teitä kestämään Hagbartin aiheuttama murhe, täällä sain minä odotella. Se oli väärin minua kohtaan, äiti, mutta älkäämme siitä puhuko. Niin, täällä minä sain odotella, tuntea kuinka vuodet vierivät: veri ikäänkuin hitaasti valui suonistani, ja minä kuivetuin sisällisesti, minä huomasin tulevani vanhaksipiiaksi, mutta minussa eli ajatuksia ja toivomuksia, joita minä — säädyllisenä ja hyvinkasvatettuna — häpesin. Tiedätkö, äiti, että juuri nuo ajatukset, nuo toivomukset saavat nuoren tytön turmelemaan elämänsä, menemään kadulle, jollei häntä ole estämässä kuiva, säädyllinen, opasteltu ymmärrys. Mikä oikeastaan erottaa ihmisen ihmisestä? Täällä oli yllin kyllin nuoria miehiä, mutta ei minua varten, minä menin heidän tansseihinsa, kuokkavieraana, luuletko minun menneen huvitusta etsimään, täällähän oli niin vähän tilaisuutta huvitteluun, ei, minä menin saadakseni tuntea miehen käsivarren kiertyvän ympärilleni.
"Sitten tuli Ole — tai, sinähän tiedät, hänhän oli aina ollut valmis. Ja silloin rupesin minä ajattelemaan, että ehkä otan mieluummin Olen kuin olen ilman. Aiotko alentua talonpoikaisnaiseksi saadaksesi edes jollakin keinoin itsellesi miehen, ajattelin minä. Ja sitten minä otin Olen."
Hetkiseksi syöksähti kuuma verivirta hänen kasvoillensa, ikäänkuin jonkun muiston ajamana; hän piti käsiään kasvojensa edessä.
"Niin, sitten minä otin Olen", sanoi hän selventynein äänin. "Te olitte kaikki hyviä ja ystävällisiä, mutta minä huomasin kyllä, kuinka te minua surkuttelitte. Tyttörukka, josta tulee pikkutalon emäntä. Ja vaikka minä — jollakin tavoin — pysyäkseni totuudessa — pidinkin Olesta, hän oli, mikä hän oli, ajattelin minäkin samaa: minusta tulee talonpoikaisvaimo, pienissä, vaikeissa oloissa eläjä. Mutta minä en ajatellut, teinkö väärin häntä kohtaan — hänhän sai, mitä hän halusi, arvelin minä." Ja taas hän peitti kasvonsa käsillään. "Hänhän sai, mitä hän halusi. Ja te olitte niin ystävällisiä häntä kohtaan, hän ei saisi mitään huomata. Luuletteko te, ettei hänellä ole tuntoa, vaikka hän onkin talonpoika? Minä tiedän, että hän on odotellut oven takana, tuskaillut ja taistellut, ennenkuin on uskaltautunut teidän ystävällisyytenne pariin. Minä olen nähnyt, kuinka häntä on pistellyt ikäänkuin pienin kipein piikein, kun hänen on täytynyt kulkea lattian yli siellä kotona, teidän kohteliaasti koettaessanne olla huomaamatta hänen kömpelyyttään. Teidän laillanne tein minäkin. Mutta kaikesta tästä kasvoi jotakin uutta, minä rupesin vakavasti koettamaan oppia pitämään Olesta ja ennenkuin minä opin kenestäkään pitämään, koin minä, miltä tuntuu pidettynä oleminen, se oli minun elämäni ensimmäinen kokemus.
"Ja nyt kun minä olen hänen kanssaan naimisissa, nyt luulen minä rupeavani ymmärtämään, mitä meillä on yhteistä, mikä meitä kiinnittää toisiimme, sangen yksinkertaiset seikat sen tekevät. Alkeelliset syyt — sanoakseni kainostelematta. Ja minä huomaan, että sinä olet oikeassa, äiti, — hyviin naimisiin pääseminen on tärkeintä. Mutta kun minä olen hänen, tahdon minä olla hänen kokonaan. Ymmärrätkö sinä minua, äiti?"
"Kyllä — rakas lapseni — kyllä minä tuon hyvin ymmärrän."
"Etpähän, etpähän ymmärräkään. Minun tarkoitukseni on sanoa, että nyt minä olen Olen, Bergeimin emäntä, ja se minä tahdon olla, vaikka kuoliaaksi kuluisin. Oman itseni tähden. Minä en tahdo, että Ole tuntee väärin valinneensa, että hän on pakoitettu pitämään mielessään minun tulleen hänen luokseen valkoisemmin käsin kuin talo kannattaa. Ja minä en tahdo Olen ajattelevan: hän on hienompaa sukua, mitähän tuomarilassa mahdetaan arvella. Jos sinä tahdot pitää minua tyttärenäsi, niin muista, että minä olen Bergeimin emäntä, minulla ei ole aikaa hienosteluun, minulla ei ole tilaisuutta esiintyä hienosti puettuna, minä en voi hoitaa käsiäni — joista sinä aina olet ollut niin tarkka. Ja minun lapsistani tulee talonpoikaislapsia, jotka ovat kotoisin pienestä tunturitalosta. Olelle eivät ne koskaan tule olemaan muuta. Hänen vaimonsa ja lapsensa ovat aina kuuluvat hänen perheeseensä. Sillä minä luulen oppineeni pitämään hänestä."
Rouva Hage katseli tytärtään — suu suppuun mutistettuna, hillityin, ystävällisin hymyin, silmissä pettävä tuike — niin, hän katseli tytärtään, joka hieman liian kiihoittuneena, monisanaisena istui tuossa rahilla, luullen, ettei äiti ymmärtäisi. Hm. Monet vaikeudet olivat tämän sanatulvan synnyttäneet, vasta koetut mielenliikutukset, ehkäpä salaiset toiveetkin — niin, kyllä rouva Hage yskän ymmärsi. Mutta viisaampaa oli tällä kertaa olla olevinaan toisella tolalla.