Vasta eräänä harmaana ja hiljaisena lokakuun päivänä vihittiin Anne Sofie ja Ole. Osoittaakseen kunnioittavansa sulhasta oli rouva Hage aikonut pitää suuret häät ja kutsua niihin kaikki paikkakuntalaiset. Mutta täti Lovise oli kuollut ja tuomarikin sairaaloinen: häät vietettiin kaikessa hiljaisuudessa. Paikkakunnalla hieman paheksuttiin sitä, että heidät vihki ulkovuonon kappalainen, pastori oli itse matkoilla, huhuiltiin hänen olevan vaalipuuhissa.
Parin viikon kuluttua häistä lähti rouva Hage Bergeimiin. Hänen päästessään hengästyneenä pihalle, tuli Anne Sofie navetasta, hänet nähdessään kävi rouva Hagen mieli raskaaksi, — noin oli hänen nyt työskenneltävä navetassa ja pellolla.
"Sinun täytyy hieman säästää itseäsi", sanoi hän heidän mennessään tupaan, "ja pitää mielessäsi, että olet tottumaton."
Anne Sofie ei vastannut mitään, vaan istuutui ikkunan ääreen, "tässä on minun paikkani", sanoi hän, "tästä minä näen tuomarilan."
"Sittenpä me voimme nyökkäillä toisillemme", vastasi rouva Hage koettaen olla iloinen.
Heillä ei ollut paljon puhumista toisilleen, — heillä ei ollut koskaan ollutkaan, Anne Sofie kyseli hieman talousasioista, jotteivät he olisi istuneet aivan vaiti, ja rouva Hage vastaili seikkaperäisesti, ajatellen: nyt hän tekee aivan oman mielensä mukaan.
Rouva Hage tarkasteli tytärtään, — nuo pitkät, kalpeat kasvot olivat liian rauhalliset, liian suljetut, viisaina ja kylminä katselivat hänen suuret, harmaat silmänsä, hyväjumala, että äiti voikaan olla niin tietämätön omasta lapsestaan.
"Niin, nyt sinä olet täällä", sanoi hän huokaisten, "kunpahan
Charlottekin olisi hyvissä naimisissa."
Anne Sofie nousi, istuutui uudelleen, äidin sanat olivat odottamatta, arvaamatta loukanneet häntä, kovana ja kalpeana katseli hän ulos ikkunasta, mitään näkemättä, ja yhtäkkiä, näin istuen, ulos katsellen, rupesi hän puhumaan.
"Niin — hyvissä naimisissa — niinkauan kuin taaksepäin muistan, olen kuullut sinun käyttävän tuota sanantapaa — hyviin naimisiin pääseminen on tärkeintä. Sinä puhuit kyllä meille itsenäisistä ja työtätekevistä naisista, puhuit, että jokaisen ylpeän naisen on kyettävä huolehtimaan itsestään. Mutta näihin puheisiin sinä aina lisäsit: hyviin naimisiin pääseminen on tärkeintä. Oli aika, äiti, jolloin minusta tuntui kurjalta, ettet sinä kaikella sillä muulla tarkoittanut mitään, se oli vain jonkunlaista välttämätöntä kasvatussaarnaa. Mutta sitten, niinä vuosina, jolloin olin Kristianiassa konttorissa, huomasin, että kaikki muutkin, nekin jotka toisin puhuivat, itse asiassa tarkoittivat samaa, itsenäisyys ja konttorityö olivat vain oljenkorsia, joihinka he olivat pakosta tarttuneet, joista he melusivat, he ikäänkuin häpesivät olevansa naisia, joille vain yksi oli tarpeellista — hyviin naimisiin pääseminen."