"En, jumalankiitos."
"Onpa hyvä, että saat niitä minulta runsaasti myötäjäisiksi. Sinua tulee katsomaan aikamoinen joukko, sievä sulhasmies sinusta sukeutuu."
"Piru minut mieluimmin periköön", sanoi Johannes suuttuneena, "minä olen liian vanha asetettavaksi näytteille kuin mikä hyvänsä narri."
"Kuinka niin", sanoi Terese rauhallisesti ja siveli hänen tukkaansa, kunnes hiukset törröttivät kaikille suunnille, "täytyyhän sinun toki jotakin kärsiäkin näin kauniin vaimon edestä". Hän harjasi Johanneksen hiukset entiseen järjestykseen. "Älä unohda valmistautua kiittämään morsiamesta."
Vähää ennen häitä saatiin kokea pettymys, tuomarilasta ei tullutkaan ketään, täti Lovise oli kuollut.
"Siinä teki täti Lovise pahasti", sanoi Terese, "ja minä kun- olin niin iloinnut anoppini kohtaamisesta", — he kirjoittelivat toisilleen peninkulmanpituisia kirjeitä, — "siitä tulee sinulle yksinäinen päivä", jatkoi hän sivellen Johanneksen kasvoja myötä ja vastasukaisin.
— Eräänä aamuna heräsi Johannes sangen varhain, mieli karvaana siitä, että hänestä tulisi päivän päähenkilö — ja kaiken lisäksi oli pidettävä mielessä sekä oikeat että väärät puolet. Kauluksen kiinnipano oli vaivaloista, hän kirosi ääneen, mutta tuumaili samalla, että mahtoikohan olla sopivaa kiroilla hääpäivänään. Tohtori, hänen sulhaspoikansa, tuli häntä noutamaan, Johannes hymyili tylsästi, "nyt minä siis olen menossa", sanoi hän, "niin, elämä ei ole leikkiä". Hän istui kirkossa, näytteillä, ja näki väen kokoontuvan, jonon pyntättyjä, outoja ihmisiä, että he viitsivätkin, ajatteli hän, kasvojen vilinästä keksi hän kalpean Charlotten, äiti muistui hänen mieleensä ja hän tuli niin liikutetuksi, että oli vähällä pistäytyä sakaristoon rauhoittumaan. Sensijaan rupesi hän kovalla äänellä, tavattoman kovalla, keskustelemaan sulhaspojan kanssa, mutta kuultuaan oman, liian kovan äänensä kajahduksen, pysähtyi hän keskelle sanaa ja vaikeni kuin hauta. Yhtäkkiä näki hän Teresen tulevan, kaukaisen puronkohinan saattamana, kirkon käytävää pitkin, hymyilevän vakavana, kauniina, luonnottoman etäisenä, ja sittenkin häntä kohden. Hän puristi tohtorin rannetta, ja tohtori mutisi "ole vain alallasi — hän on sangen kaunis", raskaasti huokaisten jäi Johannes istumaan, Terese istui nyt hänen rinnallaan, toisella puolen käytävää. Hän hymyili ja nyökkäsi Johannekselle, mutta tämä tuijotti kalmanvakaana. He seisoivat alttarin edessä, pappi nyökkäsi, heidän oli polvistuttava, silloin juolahti hänen mieleensä yhtäkkiä, että Terese oli varoittanut häntä polvistumasta niin, että jalkaterät jäävät sisäänpäin, hän oli vähällä kääntyä katsomaan varpaitaan. Hetkistä myöhemmin olivat he kahden vaunuissa, Terese hyväili hänen kättään, mutta hän ei voinut vapautua tuijottavasta totisuudesta, tämä on juhlaa, sanoi hän itselleen. Mutta, jumalaties, onko tämä sittenkään niin vakavaa. Bisgaardin pienissä huoneissa oli aivan liian monta ihmistä, lukemattomat sukulaiset puristivat hänen kättään. Hän istuutui pöytään ja kuuli Bisgaardin varovaisesti puhuvan, sekaantuvan, osuvan taas oikealle tolalle, tulevan liikutetuksi, unohtuvan äänettömyyteen ja lopuksi sanovan jotakin, joka sai kaikki nousemaan. Hän kuuli pudottelevansa pitkää, sievää puhetta, soreasti astelivat sanat hänen suustaan, tämä on kuin konekirjoitusta, ajatteli hän, itse hän oli kaukana ja osoitteli niitä sormillaan. Koko ajan istui Terese hänen vieressään, hän hymyili ja supatteli, mutta Johannes ei voinut vapautua tuijottavasta totisuudestaan. Mahtaakohan Terese tietää, että juuri hän itse on mennyt naimisiin, ajatteli Johannes, ei se ole leikintekoa. Luettiin sähkösanomia, joita ei kukaan kuunnellut, lukemattomat oudot ihmiset olivat punoneet "Hagen" riimileikkeihin, kotoa tullut sähkösanoma sai hänet sävähtämään, Terese tarttui hänen käteensä. Aina hän arvaa minun tunteeni, hän näkee minun lävitseni, ajatteli Johannes liikutettuna. Esitettiin lauluja, pidettiin vakavia puheita, leikillisiä puheita, ja Johannes kävi yhä enemmän ja enemmän kärsimättömäksi, aikovatkohan nuo jatkaa tätä menoa koko vuorokauden. Hän harhaili huoneissa sikaaria poltellen, kädessään tyhjä kuppi, josta hän ei luopunut, vaikka yksitoista kälyä ja lankomiestä häneltä lakkaamatta tiedusteli, eivätkö he saisi sitä ottaa. Vihdoin se meno sitten loppui. Hän seisoi portailla nukkahattu kädessään, hän kuuli Teresen, joka nyt oli matkapuvussa, hyvästelevän, nauravan ja itkevän, Terese hoippui hänen syliinsä; selviydyttyään portaista nousivat he vaunuihin. Hän tunsi kirpeän ilta-ilman keventävän mieltään, hän tunsi Teresen olevan lähellään, mutta hän ei sittenkään herännyt. He aikoivat höyrylaivalla Köpenhaminaan; lähdetään häämatkalle, puhui Johannes itselleen, vaikka mieluimmin oltaisiin rauhassa, semmoinen on tapa. — "Minä en ole koskaan ollut matkalla", sanoi Terese; he seisoivat kannella. — "Matkalla", sanoi Johannes ja tarkasteli itseään säikähtyneenä — "Mikä sinun on", kysäsi Terese. — "Minä luulin olevani vielä juhlapuvussa, en muistanut, että olin muuttanut", huoahti hän ja piristyi hieman.
He seisoivat kannella, punaisina ja keltaisina vilkkuivat ja värähtelivät kaupungin valot pimeydestä, kiivaasti loiskuivat laineet laivan vanavedessä, he etääntyivät etääntymistään, kannella rupesi tuulemaan, Terese piti kiinni hatustaan. — "Nyt me matkustamme", kuiskasi hän. "Niin, nyt me matkustamme", vastasi Johannes; hän oli aina pitänyt yksinään matkustamisesta. Tähän asti — niin tähän asti. Yhtäkkiä oli hän tuntevinaan ympärillään uuden tuulahduksen, laivaa piirittävä pimeys kohisi, vihaiset laineet pieksivät laivan sivuja, "me olemme kahden matkalla", sanoi hän ääneen, hymyili ja heräsi äskeistään virkeämmäksi. "Jumalankiitos, että häistä on selviydytty — se oli kauhea päivä", sanoi hän sydämmensä pohjasta.
Silloin Terese hymyili ja painautui häntä vasten, "se oli ihana päivä", sanoi hän ja työnsi palellen kätensä hänen taskuunsa. He seisoivat laivan partaalla ja katselivat ulapalle, meri oli musta, pieni höyrypursi kulki ohitse, kauan he vaieten katselivat sen valoja. Terese nojasi päätään hänen olkaansa vasten, "oliko se niin paha päivä", kuiskasi hän, huulillaan hymy, jota Johannes ei ymmärtänyt, hyvä, hellä, uusi hymy. "Nyt on siitä päästy, nyt me olemme kahden", ja Johanneksen kumartuessa häntä kohden kuiskasi hän tuskin kuuluvasti, "nyt on tuo — sitten", ja tarttui Johanneksen käteen ja painoi sitä rintaansa vasten; Johannes heräsi kokonaan.
33.