Hiljaa aukaisivat he oven, Johannes meni ensiksi ruokasaliin, pöytä oli katettu. Sitten meni hän arkihuoneeseen, salaperäinen kodikkuudentuntu lehahti häntä vastaan, huoneessa oli hämärää, hän astui vielä askeleen ja näki silloin hänet.
Kyyristyneenä lepäsi Terese hänen suuressa tuolissaan, huivi ympärillään, hän oli nukahtanut. Hän oli valvonut ja odotellut, mutta sitten nukahtanut.
Charlotte oli sulkenut ruokasalin oven, Johannes oli yksinään, liikkumattomana hän seisoi, juhlamielin.
Kuinka ihmeellisen kaunis hän olikaan, hän oli istunut odottelemassa, kunnes oli nukahtanut, tämähän oli kuin kuvakirjasta.
Varovaisesti hiipi hän hänen luokseen, hänen kätensä lepäsi hervottomana tuolinreunalla, hän nosti ja suuteli sitä.
Terese heräsi, hän raotti ensin vain toista silmäänsä, sipasi sitten hiukset kasvoiltaan ja koetti nousta ylös, "Johannes — kuinka tyhmästi minä teinkään, kun nukahdin", hän ojensi molemmat kätensä ja veti Johanneksen luokseen.
— Muistellessaan myöhemmällä iällään kahta hänen kotiatuloaan seurannutta viikkoa, tuntuivat ne hänestä selittämättömältä sekamelskalta. Sähköttäessään haluavansa kotiin palattuaan viettää häitä, ei hän aavistanutkaan, mitä voimia hän pani liikkeelle, mitä mielenliikutuksia hän aiheutti. Häät merkitsivät hänelle muutamia pormestarin luona vietettyjä hetkiä, Tereselle kirkkoa, hääpukua, sukua ja ystäviä, puheita ja laulua ja koristettua sokerikaakkua. Terese tahtoi viettää kunnialliset häät, hän ei tyytynyt ikävystyttävään pormestariin. "Mutta enhän minä ole kirkollismielinen", sanoi Johannes, "minä teeskentelen mennessäni kirkkoon ja papin pakinoille". — "Hyvä jumala", sanoi Terese katsoen häneen silmät suurina, "minä hiivin sinun tähtesi vaikka kuudentoista pitäjän lävitse, mutta hääpäivänäni minä tahdon juhlia. Sitten — olen minä vain sinun." — "Minä en näe sinua enää koskaan", valitteli Johannes. — "Omapa syysi — luuletko häitten itsestään valmistuvan", vastasi Terese. "Sitten olet sinä näkevä minut". Tämä sitten, alinomainen sitten, kohisi Johanneksen veressä.
Kaikki oli ylösalasin — hänen omassakin huoneustossaan, jossa vastavihittyjen piti aluksi asua. "Aluksiko", sanoi Johannes ja hänen silmänsä säihkyivät oikein todenteolla, "täällä aion minä asua koko ikäni." — "Ei olekaan siitä kysymys", sanoi Terese vakavana, "minä vaan en tahdo, että suku sinua häiritsee". Ja niin vuokrasi Johannes suuren huoneuston, kauhistuttavan jokapäiväisen, Terese oli haltioissaan, ei täällä elämisestä mitään tule, ajatteli Johannes; mutta sinne piti heidän muuttoaikana siirtyä. -"Onko sinulla naittajaa", kysäsi Terese. "Naittajaako", vastasi Johannes, "mitä minä naittajalla teen". Terese nauroi häntä. — "Paina mieleesi, että väärä puoli on oikea". Johannes tuijotti. — "Alttarin edessä", selitti Terese. — "Minä kammoan alttaria, minä en tahdo tulla alttarin eteen", sanoi Johannes painokkaasti. — "Naidessasi minut on sinun tultava", nauroi Terese niin, että talo helisi. Johannes otti hattunsa ja pakeni täysihoitolaan, jossa Charlotte asui. "Ne tappavat minut häillään", valitti hän. — "Sinähän naitkin kokonaisen eläinkokoelman", vastasi Charlotte. — Johannes tunsi itsensä loukatuksi, hän tarttui taas hattuunsa ja palasi Teresen luo, siellä ainakin naurettiin, vaikkapa hänenkin kustannuksellaan.
Päästessään hälinästä hetkeksi syrjään, ajatteli hän Charlottea, hän oli huolissaan, mikähän mahtoi Charlottea vaivata. Hän oli saanut hyvän virastopaikan, hän asui hyvässä täysihoitolassa, Teresen kanssa sopi hän erinomaisesti — ja sittenkin. Hänen äänessään oli outo sävy — ikäänkuin kylmä viima olisi siitä puhunut — mikä hänen oli, mikä jäyti hänen nuoruuttaan? Hänen tätä aprikoidessaan ryntäsi Terese kysymään, montako hänen perheensä jäsentä oli kutsuttava.
"Äiti, isä, sisareni sekä lankoni, Ole", vastasi hän. "Sepä vasta viheliäinen perhe — niin, minä tarkoitan sitä, että teitä on niin vähän. Etkö sinä voisi keksiä joitakin enoja ja tätejä?"