"Niin – voikaa hyvin — kumpikin", Ole ojensi kätensä.
Hän ja Anne Sofie laskeutuivat maallenousuporrasta, Johannes katseli heidän menoaan. Ole kulki edellä, Anne Sofie perässä. Hän ajatteli Tereseä, - kuinka olisikaan Terese painautunut häntä vasten, jos he olisivat tuossa kulkeneet.
Hitaasti liukui laiva laiturista, monet kasvot valaistuivat hetkeksi, sitten laiva kääntyi, ja laituri häipyi taas pienten Iaiturilyhtyjen hämärään. Hetken oli Johannes eroittavinaan Olen kasvot, sitten näki hän vain pimeätä vuonoa, mustaa tunturia; kannella alkoi tuulla.
"Menkäämme suojaan, Charlotte", hän kietoi kätensä hänen ympärilleen, "ole reippaalla mielellä, lapsi."
Charlotte irroittautui lempeästi, valkoisena täplänä häämöittivät hänen kasvonsa pimeästä.
"Niinpä niin", sanoi Johannes pitkään huokaisten, "vanhusparat, — emme me lapset vanhempaimme taakkaa huojenna, — tulehan nyt."
Täyttä vauhtia porhalsi laiva vuonolla, touvisto valitti hiljaa.
32.
Bergeninjuna myöhästyi ratavian tähden neljä tuntia; vasta myöhään yöllä, mutta ennenkuin odotettiin, saapui se Kristianiaan. Asemakäytävä oli autio, yhtäkään ihmistä ei näkynyt, puolikuolleina ikävästä ja väsymyksestä kömpivät Johannes ja Charlotte junasta, saivat auton ja ajoivat kotiin.
Eteinen ja arkihuone olivat valaistut, mutta Bisgaardilla oli pimeätä, "he ovat lakanneet minua odottamasta", ajatteli Johannes.