"Hyvästi, poikani — sano terveisiä", rouva Hagen kasvot vavahtivat, "muista hieman minuakin, joka jään tänne pitkäksi talveksi". Hän kääntyi Charlotteen päin ja otti hänen kätensä käsiinsä, "lapsi, lapsi", kuiskasi hän, "parastasi on kaikki tarkoittanut."
"Hyvästi, äiti", pystypäin seisoi Charlotte, kasvoiltaan kalvakkana.
Johannes ja Charlotte nousivat vaunuihin, Anne Sofie seurasi, Ole istui pukilla ajamassa.
Johannes ojensi kätensä vaunuista, äiti ja isä seisoivat lähekkäin, keittiöikkunan kajastus valaisi heitä. "Hyvästi, hyvästi, — aja, Ole, aja", huudahti Johannes.
Ole rupesi ajamaan.
Käymäjalkaa ajoivat he pihasta ja sateen liottamalla tielläkin, kunnes hevonen osui oikealle tolalle. Johannes katsahti vielä kerran tuota matalaa, vaaleansinistä rakennusta harvoine valaistuine ikkunoineen, valojuovassa seisovia vanhuksia, pihaa ja aitausta.
Sitten pani Ole hevosen ravaamaan.
Puolipimeällä laiturilla oli väkeä tungokseen asti, varovaisesti ajoi Ole alas viimeistä pientä mäkeä. Suurena ja kolkkona häämöitti laiva hämärästä, valkoisena kiiri höyry sen mustaa kylkeä ja pimeätä vuonoa.
Vaieten seisoivat he laivan kannella, oli raa'an kylmää, heitä paleli.
Soitettiin ensimmäistä kertaa.