Kaikki oli niin kiusallisen valmista. Aika parantaa kaikki haavat, ja sinä olet niin nuori, oli äiti sanonut. Mutta tuntui siltä kuin ei hänessä olisikaan haavoja ajan parannettavaksi, ainoatakaan todella kipeätä haavaa, hänen sielunsa oli vain niin rajattoman tyhjä ja häntä vaivasi voittamaton mielipahantunne.
Hän ymmärsi, mitä hänelle parhaillaan tapahtui, kukaan muu ei sitä huomannut. Hän kuihtui. Tässäkin aikaillessaan hän kuihtui —. Hän katseli käsiään ja hämmästyi sitä, että ne olivat yhtä valkoiset ja pehmeät kuin ennenkin. Hänestä tuntui, että hänen ruumiinsakin kuihtui. Kaikki oli hänessä mehutonta, köyhää, menehtynyttä, hänellä ei ollut mitään kaipuuta eikä halua.
Vain yksi aatos hänessä eli, vain yksi päätös kyti hänen mielessään: he eivät saisi syytä surkutteluun. Osanotosta hän heidät säästäisi, voi, kuinka hän vihasi heidän äänensä sääliväistä, hyväsydämmistä sävyä. He saisivat oppia antamaan hänen olla rauhassa, toisille suunnille ohjaisi hän heidän laupiaat katseensa.
Sinä iltana oli hän äidin nähden unohtanut itsensä. Tyhmästi kyllä. Olisihan hän ihan yhtä hyvin voinut ottaa papin. Yhtä hyvin ottaa kuin jättääkin, ehkäpä oli viisaampaa jättää, yksinäisyys sopi hänelle niin hyvin.
Kunpahan hän vain pääsisi täältä pois, täältä, jossa elettiin niin lähekkäin, että toisten huolien ja pikku ilojen haju oli aina nenässä, kunpahan hän pääsisi kauas pois, sinne, missä oli niin paljon ihmisiä, etteivät he tienneet toisistaan mitään, siellä hän taas rauhansa löytäisi, siellä hän osaisi pitää ihmiset loitolla itsestään. Mutta täällä — täällä oli niin paljon, mikä muistutti — kaikki, kaikki muistutti — — —
– – –
— Lähtöiltanaan saivat Johannes ja Charlotte viinimarjoja ja vadelmia. "Tuntuu aivan samalta kuin koululoman päättyessä", sanoi Johannes, "hevosta odottaessamme saimme me aina viinimarjoja ja vadelmia."
Rouva Hage hymyili, hän oli hieman kalpea ja hänen oli vaikea istua paikoillaan, hän ajatteli syksyä ja talvea.
"Lupaa minulle, Johannes", sanoi hän, "ettet siirrä häitäsi, vaikka meitä, isääsi ja minua, jokin estäisikin niihin saapumasta. Niin, niin — mehän olemme vanhoja, me olemme kohta hyvin vanhoja, te, lapset, ette sitä huomaa, ennenkuin me yhtäkkiä kuolla kuukahdamme."
Hevonen tuli, ulkona oli syksyisen pimeätä, puut humisivat raskaasti ja mustia pilviaaltoja kiiti taivaalla.