Mutta nyt — hänen näin valvoessaan — tänä yönä, ailahti kaipuu voimakkaasti hänen sydämmessään, oliko hän sitä ennen hillinnyt, pitänyt omana, suloisena salaisuutenaan? Nyt hän ei enää jaksanut sitä kestää, hänestä tuntui, että sen täytyi kutsua Terese tänne, tänä yönä kuuli Terese hänen kuiskeensa, niin, nyt hän herää, kohoutuu vuoteestaan, kuiskaa hänen nimeään, valkoisena valkoisessa vuoteessaan, hyvä jumala, kuinka jaksaa hän olla erossa Teresestä päiviä, edes tuntiakaan, sekuntia.
Valoisana aamuhetkenä asteli hän edestakaisin maantiellä, kunnes hän pakoittautui, kauan ennen konttoriaikaa, menemään sähkösanomatoimistoon, kaiken mahtinsa käyttäen sai hän pienoisen sähköttäjäneidin täyttämään tahtonsa, säikähtyneenä pyrähteli neiti sinne tänne, tuopa nyt vasta hirmuinen ihminen on, tuo kookas, säihkyväsilmäinen mies.
Ja Johannes lähetti Tereselle sähkösanoman. "Voitko pitää häitä heti minun palattuani", sähkötti hän.
31.
Uutinen Johanneksen kihlauksesta elvytti koko talon. Tuomari harhaili huoneissa raskaasti hengittäen, toimistossa, puutarhassa, pelloilla, hän oli touhuissaan ja liikutettu, sivuuttaessaan Johanneksen hän nyhkäisi häntä ja mutisi äänellä, joka oli olevinaan ivallinen, "jalojen suku ei voi koskaan kuolla." Johanneksesta tuntui melkein siltä kuin olisi hän mies, joka myrskyjen ja onnettomuuksien halki johdattaa uppoavan laivan onnellisesti satamaan.
Huomatessaan perheen kokoontuvan tavanmukaisiin pieniin, liikutettuihin keskustelutilaisuuksiin, pakeni Charlotte lipputangon luona olevalle kentälle, jota oli tavattu pitää krokettikenttänä silloin kun oli kesävieraita. Ennenvanhaan. Kauan, kauan sitten…
Siellä oli suuri koivu. Charlotte istuutui selkä koivua vasten ja tuijotti suurin silmin eteensä.
Näin istuessaan tuntui hänestä siltä, että etäisyyksistä virtasi ajatuksia hänen luokseen, hän näki niiden väreinä liihoittelevan ilmassa, toiset olivat punaisia, toiset synkän harmaita, toiset mustia, ja kaikki ne pyrkivät hänen luokseen. Hitaasti, hitaasti kuin raskas virta imeytyivät ne hänen, sisimpäänsä, kunnes yhtäkkiä jokin paha muisto putkahti pinnalle ja työnsi okaansa hänen sydämmeensä. Silloin pysähtyi hänessä kaikki, vain tuo ainoa tuska eli, miksikä pitikään tuon muiston palautua…
Hän katseli rinnettä — kivistä, huonosti viljeltyä, heikkoruohoista maata, jolla kasvoi monia sinikelloja. Lapsena oli heidän ollut tapana tynnyrissä vieriskellä rinnettä alaspäin, kunnes tunturi, virta ja puut pyörivät taivaalla suurena, sekavana värileikkinä..
Lapsena — —