"Mikä on hätänä", huudahti hän, hän sai kiinni kädestä, se tuntui niin merkilliseltä, hän hypähti vuoteesta, etsi tulitikkuja, sytytti kynttilän ja kumartui vuoteen yli. Silloin oli tuomari jo kuollut. Silmänräpäyksen hän seisoi epäröiden — polvet vavisten — ja tuijottaen noita suuria, elottomia kasvoja, murtuneita silmiä. Silmänräpäyksen ajan tuntui hänestä, ettei hänellä enää ollut muuta tehtävää kuin paneutua viereen ja kuolla hänkin.
Sitten laski hän kynttilän kädestään, täristen kolahti se yöpöytää vasten, ojensi hieman vainajaa, joka tuntui hänestä lepäävän pahassa asennossa, asetti hänen kätensä yhteen peitteelle, pisti tohvelit jalkoihinsa ja meni herättämään palvelijatarta. Lähettäisikö palvelijatar pojan heti ajamaan Bergeimiin sanomaan Anne Sofielle, että tuomari oli huonona — ei, korjasi hän rauhallisesti, sano, että isä on kuollut, — on sanottava niinkuin on.
Säikähtyneenä lähti palvelijatar renkitupaan; rouva Hage näki, että sytytettiin kynttilä ja kuuli puheensorinaa. Lääkärille saavat soittaa huomenna, ajatteli hän, lääkärihän asuu niin kaukana, ja hänhän oli nähnyt liian monta kuollutta epäilläkseen enää.
Otettuaan arkihuoneesta mukaansa suuren, hopeaisen kynttilänjalan, nousi hän hitaasti yläkerran portaita, hän huoahti raskaasti — poissaolevat lapsiparat.
Hän hoiteli vainajaa. Sulki hänen silmänsä. Etsi puhtaita kuolinvaatteita; voidakseen pukea vainajan, oli hänen odotettava Anne Sofieta auttamaan. Auttamaan? Matka Bergeimistä tuomarilaan oli käyvä pitkäksi, ajatteli hän vavahtaen, — saattoihan hän pyytää palvelijatarta auttamaan. Vieras apu on joskus paras.
Hän istuutui vuoteen ääreen, katseli vainajaa, siveli hänen hiuksiaan; hyvä mies hän oli, hyvä mies. Kyyneleet alkoivat vuotaa.
Voi, hyvä jumala — sanoi hän ääneen.
Tuona suvena, kauan sitten — tuntui siltä kuin olisi se tapahtunut kahdelle toiselle ihmiselle — oli hän nuorena ylioppilaana tullut pappilaan, ja eräänä iltana, hippasilla ollessaan, olivat he menneet kihloihin. Tuo ainoa kesä, kesäloma; se oli niitä entisiä. Sitten tulivat pitkät kihloissaolovuodet monine kesälomineen, ja kun he vihdoin menivät naimisiin, olivat he toisilleen melkein yhtä vieraita kuin ensimmäisenäkin kesänä. Niin — niin — hän kumartui suutelemaan yhteenliitettyjä käsiä — eihän se aina niin helppoa ollut — kummallekaan, toinen oli ollut liian kiivas, toinen liian hiljainen, mutta olihan se mennyt, toisella oli ollut työnsä, toisella lapsensa, ja muistot olivat olleet yhteiset. Yhtä olivat he olleet ja hyvin olivat he kestäneet, niin, oli hänessäkin ollut kapinahenkeä, jumala antakoon sen hänelle anteeksi, sinä kesänä, jolloin se ruotsalainen kasvientutkija oli ollut heillä, sekin oli muuan kesä, kaikki oli uutta, vaarallista, kiehtovaa. Mutta — ei — hän ei ollut koskaan horjunut, ei edes ajatuksissaan, ihmisten täytyy kestää, taistelussa itseäänkin vastaan, kestää ja olla yhtä, he olivat luottaneet toisiinsa ja he olivat voineet niin tehdä, huoletta.
Hän kumartui vuoteen yli ja painoi kostean poskensa vainajan kylmää poskea vasten, "kiitos, vanha isä", kuiskasi hän.
Kuului täydessä vauhdissa pihaan kääntyvien rattaitten kolina.