34.
Lännen syksy oli ollut ihmeteltävän kuiva, mutta tuomarin kuolinyönä rupesi satamaan, ja siitä pitäen oli satanut taukoamatta. Yhtenä päivänä pieksi sade koivikon lehdettömäksi. Purot tulvivat, virta paisui yö yöltä, kiipesi pelloille, luikerteli lepikköhakoihin, raskaana se vyöryi, se ei kohissut, mutta sen syöstessä siltapylväitä vasten niin että koko silta vapisi, nousi siitä levottomuuttaherättävä kumina.
Tuomarilan maat olivat jyrkkää äyrästä myöten veden alla. Tätä katseli Johannes puutarhaportailta hautajaisten jälkeisenä päivänä. Kylmä väristys hiipi hänen ruumiissaan hänen muistaessaan, miltä hauta oli näyttänyt: vaikka Ole oli ammentanut aivan viime hetkeen asti ja peitellyt kuusenhavuilla, ei sittenkään oltu voitu välttää sitä, että haudassa oli vettä. Maa ei enää imenyt kosteutta itseensä. Hän näki kastuneen, paleltuneen saattueen sateenvarjoineen, äidin kalpeat, liikkumattomat kasvot, sisarten valkoiset. Hän kuuli papin kylmän äänen ja märän mullan läiskeen. Vain yhdet itkevät kasvot hän näki, rehellisesti, avoimesti, luonnollisesti itkevät, Teresen; niin sydämmellisesti itki hän vainajaa, jota hän ei edes ollut tuntenut. Tämä ei johtunut siitä, etteivät toiset olisi pitäneetkään vainajasta, surreetkaan häntä, ei, ei, kyllä hekin surivat. Mutta he seisoivat haudalla arkoina kuin vieraat, heitä ympäröivät paikkakuntalaiset, jotka eivät koskaan olleet tehneet vainajalle mitään hyvää, joiden teeskennelty osanotto uhosi vihaa, kas niin, nyt on tuokin säätyläissuku tältä paikkakunnalta hävinnyt, ajattelivat he; koko hautauksen ajan ahdisti Johannesta aavistus näistä ajatuksista. Pois täältä, ajatteli hän, ja häntä kiusasi, että hänen täytyi niin ajatella.
Sitten hänen mieleensä taas muistui liikutettu, järkytetty Terese; heti ensi hetkestä asti oli äiti turvautunut häneen, enemmän kuin kehenkään muuhun. Teresen oli aina oltava hänen lähettyvillään, Teresen poistuessa huoneesta, lähti äiti hetken kuluttua häntä etsimään, "minnekähän Terese on mennyt", kyseli hän, "ei suinkaan hän vaan ole mennyt ulos tämmöisellä ilmalla", — näin puheli äiti, joka ei ollut koskaan välittänyt, millä säällä muut menivät ulos. —
— Johannes tahtoi viedä äidin mukanaan, samaa pyyteli Teresekin. Mutta oitis saivat äidin kasvot tuon suljetun ilmeen, jonka Johannes niin hyvin tunsi, ja eilen oli hän vastannut kieltävästi Tereselle, tänne hän halusi jäädä, hautojen pariin, hän muuttaisi Päivölään, täti Lovisen taloon. —
— Tänään aikoivat he matkustaa, heidän oli ajettava tunturin yli, sillä höyrylaiva oli sumun tähden ankkurissa vuonolla. Ja niin oli heillä pitkä, sateinen ajomatka edessään.
Silloin olisi hän tilaisuudessa näyttämään Tereselle kotiseutuaan, hän huomasi kyllä, että Terese kauhistui sen karuutta. "Sataako tänäänkin", sanoi hän joka aamu herätessään, "kuinka nuo tunturit ahdistavatkaan, täällä minä en voisi asua, ehkäpä täällä on parempaa kesäisin, mutta asua en minä voisi täällä, en, täällä on liian synkkää." — Synkkää — sitä ei hän ollut koskaan huomannut, tuoko leppoisa alakuloisuus, jota hän rakasti, niin, ehkäpä se hänestä, vieraasta tuntui synkkyydeltä.
Kädet taskuissa tuijotti Johannes taukoamatonta sadetta, hän tunsi jättävänsä tänään kaikelle jäähyväiset, kotia ei hänellä enää ollut täällä, kaikki oli muuttuva muistoiksi, katoava muistojen kätköihin, salaisiin kätköihin. Tuolla minä poikana kuljin, ajatteli hän, tuolla leikin, tuolla kalastin, tuolla soutelin, — ei ollut ketään, jonka kanssa hän vastaisuudessa kaikkea tätä muistelisi, ketään, joka sanoisi: muistatko; muistojen kätköt olivat vain häntä itseään varten.
Äiti tuli ovelle pyytämään häntä syömään ennen matkallelähtöä. He olivat kaikki koolla, Charlotte, Terese, Ole ja Anne Sofie. Vain yksi sija oli tyhjänä; tuo tyhjä sija, joka ikuisesti oli pysyvä tyhjänä, sai tuntemaan, mitä merkitsi, että siinäkin oli tavannut istua joku, joku joka hiljaisesti oli ollut ensimmäinen. He eivät puhelleet keskenään. Silloin tällöin katsahtivat he toisiinsa ikäänkuin tiedustellen, oliko jollakin sanottavaa. Sitten he hymähtivät toisilleen — kalpeasti.
Mutta Johannes, joka tunsi heidät sekä sisältä että ulkoa — tai ainakin luuli tuntevansa — oli kuulevinaan, mitä he kaikki ajattelivat. Kunpahan tämä vain pian loppuisi, että me pääsisimme lähtemään kukin omalle tahollemme, ajattelivat he. Nyt me istumme yhdessä viimeistä kertaa, ajattelivat he, tehkäämme kiusa lyhyeksi. Helpompaa on kaikki muu kuin tämä viimeinen erohetki, tätä ei jaksa kestää. Hän katsahti äitiin, joka suurena ja jykevänä istui tuolillaan, pitäen Teresen kättä kättensä välissä ikäänkuin tahtoen turvautua viimeiseen, uuteen lapseensa. Kaikkensa oli hän lapsilleen antanut, elämänsä lämmön, eivätkö he voineet yhtään lämmittää hänen vanhuuttaan? Johannes nousi, kiersi pöydän ja painoi päänsä äidin päätä vasten, köyhyydessään hän näin teki, ikäänkuin pyytäen anteeksi, ettei hän ollut sen rikkaampi.