Kun lähdön aika oli tullut, kiirehtivät he hyvästelemään. Matkalaukuista ja kääröistä aiheutui paljon puuhaa. Hätäinen oli viimeinen jäähyväissana, Terese itki, äiti puristi häntä syliinsä, äidin kasvot olivat valkoiset ja liikutetut Sitten hän päästi hänet sylistään ja meni sisään ennenkuin vaunut vielä olivat lähteneet.
Hän meni heidän luotaan, mutta pysähtyi keittiöön ja katseli ikkunasta heidän lähtöään, vaunujen joiden oli määrä matkata yli tunturien, rattaitten, jotka olivat kotoisin Bergeimistä. Sivuutettuaan veräjän hävisivät vaunut sadesumuun.
Hän tuijotti sateeseen, hänen kätensä olivat ristissä rinnalla, suu oli tiukasti sulettu, huulet valkoiset, harmaat hiukset otsalta epäjärjestyksessä. Hän huoahti pitkään ja raskaasti ja katsahti ympärilleen hämärässä keittiössä. Vaivaloisin askelin alkoi hän kuljeskella huoneissa, oli vielä yhtä ja toista järjestettävää. Saatuaan kaiken tehdyksi, sytytti hän arkihuoneen lampun ja istuutui.
Hän otti esiin parsinvasun, pisti siihen kätensä ja veti näkyviin sukan, hän isiui sitä katsellen, suurta, harmaata sukkaa, joka kaipasi parsimista.
Ulkona sadetta ja pimeyttä. Autioissa huoneissa vainajan ja lähteneiden jättämää tyhjyyttä. Hän yksinään, lampun alla, joka loi himmeän, keltaisen pyörylän pöydälle ja lattialle, yksinään, kädessään sukka, sukka, jota hänen ei enää tarvinnut parsia, sillä sen käyttäjä oli kuollut.
Hiljaisuus! Hän kuunteli. Ei askeltakaan. Sanaakaan. Ei pienintäkään, pienintäkään äännähdystä. Kuollut talo.
Niin — hän ei ollut lähtenyt heidän kanssaan eikä hän vastakaan lähtisi. Hiljaisuus ei piillyt talossa, se asui nyt hänen sydämmessään. Hän ei tahtonut olla hiljaisuutena uudessa kodissa. Mutta hänen näin ajatellessaan kirvelsi hänen mieltään, etteivät he olleet häntä niin pakoittaneet, että hän olisi taipunut ja seurannut heitä.
Väsyneenä heitti hän sukan takaisin vasuun, tänä iltana ei työstä tullut mitään, ja mitäpä siitä oli hyötyäkään. Parasta oli mennä levolle, ehkäpä hän nyt sai untakin, moneen yöhön ei hän ollut silmiään ummistanut. Hän nousi, meni ikkunan ääreen ja kuunteli. Sadetta, sadetta. Hän meni eteiseen ja kuunteli sielläkin hetkisen. Sadetta. Hiljaisuutta. Sitten hän meni pimeään ruokasaliin, hiljaisuutta, sadetta. Vihdoin hän pistäytyi keittiöön, siellä paloi pieni, kellervä kyökkituikku, siellä oli lämmintä ja suloista, mutta niin hiljaista. Hitaasti palasi hän takaisin arkihuoneeseen.
Hän istuutui ja otti taas työnsä esille. Tuon saman sukan, sen, jota ei enää tarvinnut parsia. Hän katseli sitä, harmaata, paksua sukkaa, hän painoi sen poskeaan vasten, se tuoksui villaiselta ja pestyltä.
Ehkäpä sittenkin — ehkäpä — Ole voisi sitä käyttää. Saattoihan hän sen niinollen parsia. Nykäisten suoristautui hän ja rupesi parsimaan kuin henkensä edestä.