Ja hänen parsiessaan aaltoili hiljaisuus nousten ja laskien yksinäisen talon yllä, ja raskaasti kohisi syksyinen sade.
JÄLKILUKU
35.
Tuon vanhan huvilan suuressa salissa, jonka toimistonpäällikkö Hage jo parisen vuotta sitten oli ostanut appiukoltaan, asteli talon isäntä seurapuku yllään. Oli kolmas joulupäivä, ja perhepäivälliset alkamaisillaan.
Ulkona oli purevan kylmä, heikko pohjatuuli suhisi vanhoissa puissa, ilma oli huuruinen ja ruudut jäähileestä harmaina. Salin takassa roihusi parhaillaan tuli — tuota vanhaa taloa oli vaikea pitää lämpimänä — tuoksui suitsutukselta ja joulukuuselta, joka oli työnnetty erääseen soppeen.
Toimistonpäällikkö mittaili lattiaa pitkin ja poikin, kädet housuntaskuissa; perhepäivälliset eivät häntä ilahduttaneet, vaikka avioliitto oli häntä jo siinäkin suhteessa karaissut. Hän oli ehkä vieläkin komeampi kuin ennen, hieman pyylevämpi, vähemmän tylyn näköinen, hänen ystävänsä tai oikeammin hänen tuttavansa sanoivat, että naimisissaolo oli tehnyt hänelle hyvää.
Työhuoneen ovi oli avoinna — monille vierailleen aukaisi Johannes pyhättönsä. Sinne oli sijoitettu vain hänen omia kallisarvoisia esineitään, jotakin hänen nuorenmiehenpäiviltään kotoisin olevaa, mutta enimmäkseen vanhoja tuomarilan kapineita.
Kun Hage sulkeutui kammioonsa, antoi hänen vaimonsa hänen olla rauhassa, "Hage on mennyt kappeliinsa", sanoi hän ja hän tiesi, että oli aikoja, jolloin Johannes kaipasi moista yksinoloa. Ja jotakin vanhasta antoi hän Hagen pitää.
Juuri näin ajatellen oli Johannes pysähtynyt työhuoneen ovelle, olenhan minä toki saanut pitää jotakin, ja hän hymyili pilkallisen alakuloisesti itselleen ja vaimolleen. Se oli totta, tuolla oli hänen pyhättönsä, ja pyhätössään on kukin mieluimmin yksinään. Hän ei sulkeutunut sinne niinkään usein. Hän oli onnellinen mies.
Johannes oli ajatellut nuo sanat ikäänkuin ääneen; lausuttuina, hän oli jo totuttautunut olemaan puhumatta itsekseen. Onnellinen mies — hänellä oli vaimo, jota hän ihaili, kaksi tervettä, pirteätä lasta, työnsä — saattoiko ihminen enempää vaatia. Oman itsensä omistamista? Ei ole hyvä, että ihminen vaatii liian paljon. Ja eihän hän ollut kadottanut omaa itseään, tuolla sisällä löysi hän taas kaiken sen —.