— Minkä? Kaiken sen, minkä hän kernaasti ja ehdoin tahdoin oli antanut sen lämmön ja elämän virran viedä, joka oli hänet mukaansa temmaissut. Ajatusmaailman, vanhan mielen kuvitelmat, nuoruuden ja luonnon muistot, jotka olivat antaneet raikasta henkeään hänen sielulleen. Haaveilut.
Ja vielä jotakin muutakin — selittämätöntä -hiljaisuuden, jossa hän oli kuullut etäisten äänten kuiskeen, hiljaisuuden, johon hänen sielunsa oli vaivatta vaipunut ja päässyt yhteyteen aikojen kanssa, jotka olivat olleet — sielujen kanssa, jotka olivat kuolleet, aavistuksellisen, kuolemattoman kanssa, valkoisten varjojen saaton, elämän salaisuuden. Yksinäisen miehen ratki yksinäiset ja salatut aavistelut elämän tarkoituksesta — ei sen enempää. Kannattiko moista tappiota surra?
Hän muisti niin elävästi erään illan sinä vuonna, jona hän oli mennyt naimisiin, hän oli istuutunut kirjoituspöydän ääreen ja ottanut tapansa mukaan esiin päiväkirjansa, silloin oli Terese tullut, kumartunut hänen ylitseen ja sanonut ihmetellen: "päiväkirjaako sinä kirjoitat."
"Entäs sitten", sanoi hän vilkaisten Tereseen kuin koulupoika, joka on tavattu pahanteosta.
"Ei mitään", hymyili hän, "minä vaan olen luullut, että se on pikkutyttöjen työtä."
Ja hymyillen ja hyräillen oli hän poistunut.
Johannes istui tuijottaen pöytäkirjaa.
Acta diurna.
Kirjan toisensa perästä oli hän täyttänyt monenlaisin muistiinpanoin ja mietelmin. Kuin pikkutyttö. Lörpötystä — aikamiehen työksi, jolla on talo ja tavarat.
Semmoisena kai Terese häntä piti — suurena, herttaisena, rasittavahkon yksinkertaisena lapsimiehenä, josta hän, elinvoimainen, terve, vilpitön Terese, oli ottanut huolehtiakseen ja jolle hän oli hyvä. Jos hänessä olisi ollut totista ylpeyttä, olisi hän jatkanut päiväkirjaansa, ollut oma itsensä, välittämättä hymyilyistä, naurusta, suuteloista ja valkoisista käsivarsista. Mutta varovaisesti oli hän asettanut pöytäkirjan laatikkoon ja sulkenut sen; sitä laatikkoa ei hän ollut koskaan senjälkeen avannut.