Ja näin — vähitellen — ilman että oli tullut sitä ajatelleeksi, vastustaneeksi, oli Terese kyninyt hänestä kaiken sen, jota hän nimitti vanhapoikamaisuudeksi, kaiken sen joka oli tehnyt hänet huoneihmiseksi; Terese oli naurahtanut, ja taas oli hänestä jotakin karissut, pienoinen pölypilvi, ja seurauksena oli vain heikko hävyntunne ja pieni, tuskin näkyvä haava tai arpi tai ehkäpä vain hetkellinen hämmennys. Hitunen katkeruutta, ei Tereseä kohtaan, vaan elämää ja olemassaoloa, oli tehnyt hänet aikaa myöten hyväntahtoiseksi, hyväntahtoiseksi ja perhekelpoiseksi.
Hagen silmät eivät enää säihkyneet, sanottiin virastossa, ja pikkuinen neiti Svendsen oli keksinyt uuden ihailtavan. — Terese seisoi ovella.
"Tule nyt katsomaan eivätkö ne olekin oikeita joululapsia", sanoi hän.
Terese oli käynyt täyteläisemmäksi, hänen kevyessä käynnissään oli jotakin aaltoilevaa, hän oli kauniimpi kuin koskaan ennen, kukoistava, elinvoimaa säteilevä, hänen katseensa, poskensa, hymynsä uhosivat lämpöä. Nuo kaksi lapsivuodetta olivat vain kaunistaneet häntä, antaneet hänelle rikkautta, äidillinen voima koristi häntä. Hän uhosi täyttä elämää, hänen mielensä kuohahteleva riemu nosti punan hänen poskilleen ja onnenkyyneleet hänen silmiinsä. Hänen onnellaan oli salaisuutensa, hänessä oli sekä rakkautta että ensilempeä, yllinkyllin miehelleen ja kodilleen, se antoi hänelle valtaa ja hän tunsi sen, hän hallitsi.
Hage seurasi Tereseä makuuhuoneeseen ja katseli lapsia, jotka totisina ja toivehikkaina odottelivat, poikaa, vanhinta, ja neliskulmaista tytöntypykkää, joka juuri hiljan oli alkanut vaaperrella omilla jaloillaan. He olivat kumpikin Teresen lapsia, heillä oli Teresen valoisat kasvot, Teresen voimaa, mutta pojan silmät olivat hänen, ja kun poika tapansa mukaan oitis pisti pienen kätösensä isän käteen ja hiiskahtamatta seisoi aivan hänen vieressään, hiipi rauha Johanneksen mieleen, kyynelsuloinen onnentunne; tuo pieni luottavainen kätönen, joka aina ensin etsi hänen kättään, oli hänen triumfinsa, hänen voittonsa elämässä. Se merkitsi hänelle: et ole elänyt turhaan.
Ovikello soi, "mummo", huudahti poika, "mumu", matkaisi tytöntyllerö ja keinahteli ovea kohden. Aina tuon huudahduksen kuullessaan, tunsi Johannes pienen pistoksen, kaukana oli vanha yksinäinen vaimo, jonka mieli mummo-huudosta olisi tullut iloisesti liikutetuksi, vanha vaimo, joka ikävöi. Eräänä kesänä olivat he olleet siellä poikineen, muulloin oli aina ollut jonkunlaista estettä, salaisena, oikeana syynä oli Teresen vastenmielisyys sikäläistä luontoa kohtaan, eikä äitiä saatu muuttamaan, hän olikin viime vuosina käynyt niin raihnaiseksi; Johannes käväisi siellä yksinään.
Johanneksen palattua saliin, olivat vieraat alkaneet saapua, uusia tuli joka hetki; oli tulossa oikeat perhepäivälliset, sellaiset, joista Terese niin paljon piti. Appivanhemmat olivat tulleet, langot ja kälyt suurimmasta pienimpään, enot ja tädit, "sinä saat sietää heidät kaikki", oli Terese sanonut, "niin on meillä tapana". — "Kyllä, rakkaani", oli Johannes kärsivän näköisenä vastannut, nyt hän tervehteli ystävällisesti joka taholle.
Hänen omaisistaan oli läsnä Charlotte. Ihmeellistä, ajatteli Johannes, hän tervehti ja jutteli, hän oli erittäin harjaantunut jutellessaankin ajattelemaan omia yksityisiä ajatuksiaan, ihmeellistä, kuinka Charlotte joka näkemältä muuttuu, eihän hänellä ennen ollut tuota terävää, kimeätä ääntä, hän on ilmetty täti Lovise, eiköhän hän voisi hieman hillitä itseään.
Charlottea ihailtiin Bisgaardin perheessä, Hageakin ihailtiin, mutta Charlottea aivan erikoisesti, hän oli sukkela, mutta terävä ja vaarallinen. "Hän on hirvittävän viisas", sanoi Terese, mutta Johannes hymyili, kas näitä asioita ymmärsi hän paremmin, Charlotte ei ollut ollenkaan erikoisen älykäs, hän oli hävinnyt arpajaisissa ja oli katkera, hänen pisteliäisyyttään pidettiin älykkyytenä. Johannes sekaantui perhehälyyn, hän tunsi sen pohjiaan myöten, se ei sisältänyt mitään yllätyksiä. Hän piti vaimonsa perheestä, sen terve tasaisuus miellytti häntä, anopistaan piti hän paljon oikein henkilökohtaisesti. Olipa hän sangen läheisessäkin suhteessa erääseen perheenjäseneen, Torgrimiin, anarkistiin. Torgrim oli voittanut hänen suosionsa, hän oli luopunut rasvanahkaisista saappaistaan, näppylät olivat kadonneet, valtavat ranteet peitossa, hän ei enää kaatanut kaikkea, mitä lähestyi, tahrinut pöytäliinaa eikä saanut toruja yhdeltätoista sisarukseltaan. Hänestä oli tullut pitkä ja voimakas nuorukainen, jolla oli rauhalliset ja ajattelevaiset kasvot, rohkeat ja avonaiset, hänessä eli Johannes Hage uudestaan nuoruuttaan. Iltaisin tapasi hän pistäytyä talossa, kuten sanoi Tereseä tervehtimässä, mutta oikeastaan saadakseen hetkisen keskustella lankonsa kanssa; nuo keskustelut eivät kaihtaneet mitään aihetta taivaan ja maan välillä. Myöhäiseen yöhön he rupattelivat, vielä kauan Teresen mentyä levolle, hän oli aikainen, hän kaipasi pitkää, tervettä unta. Ja Torgrim ja Johannes haastelivat elämästä, tupakoivat ja maistelivat jotakin, välistä vain väkevää teetä, välistä jonkun kätköpullon sisällystä, Torgrim tunsi itsensä ylpeäksi, kun moinen pullo ilmestyi pöytään vain heitä kahta varten. Näin he juttelivat, ja useimmiten oli Johannes kysyjänä, Torgrim vastaajana — siten johti Johannes pakinaa, ja heidän välilleen muodostui syvä, pysyvä luottamus- ja ystävyyssuhde. Pojan mieli oli valveutunut ja kirkas, mutta hänen ajatuksensa kiivaasti kamppailevia, hänen avomielisyyttään tuki Johanneksen rauhallinen ennakkoluulottomuus, jumalan ja yhteiskunnan sai hän kukistaa ilman että Johannes sitä nauroi. Hage rakasti näitä tuon intohimoisen ja kumoushaluisen nuorukaisen kanssa vietettyjä öisiä hetkiä, rakasti niitä yössä väreilevän rajun nuoruudentunnun tähden, ja sulkiessaan ovea lankonsa lähdettyä ajatteli hän alakuloisena, ettei hän koskaan saisi näin keskustella oman poikansa kanssa. Kuinkahan mahtanee olla hänen laitansa — Hagen — kahdenkymmenen vuoden kuluttua? —
— Vieraat olivat iloisella ja hyvällä tuulella lämpimässä salissa, he juttelivat vilkkaasti ajoista, sodasta ja säännöstelystä ja yhä uudelleen säännöstelystä, ja siitä, kuinka Terese oli saanut hankituksi porsaan, - he olivat näet eteisessä tunteneet porsaspaistin ja hapankaalin hajua, eikä mikään haju ollut näinä aikoina sen elähyttävämpi. Torgrim oleili yksinään, koettaen tavoitella lankonsa katsetta, kuinka he saattoivatkaan lakkaamatta puhua ruuasta aikana, joka loi uutta maailmaa! Harald veli istui silmät puoliavoinna loukossaan, yhtä erillään perheestä kuin ennenkin; Harald keinotteli, ansaitsi rahoja ja vaikeni siitä.