"Niin, sinulla on intohimona tehdä elämä vaikeaksi. — Menetkö pyhättöösi? Suutele minua ennen menoasi, osoittaaksesi ettet ole minulle vihainen."
Johannes suuteli häntä hellästi, pitkään, meni sitten, oven hän sulki perässään.
Hetken hän seisoi katsellen noita tuttuja esineitä. Esineitä, jotka hän oli pelastanut vain itseään varten, hellävaroen siveli hän vanhoja tuoleja, kirjoituspöytää — tuota vanhaa kirjoituspöytää, joka itsepintaisesti säilytti nuoren miehen ulkomuotonsa, ikäänkuin tahtomatta koskaan tunnustaa avioliittoa ja perhettä.
Hän istuutui kirjoituspöydän ääreen ja nojasi päätään käsiinsä. Charlotte sai elää hyvässä uskossaan, äiti ei olisi sitä koskaan sallinut, ajatteli hän, vaan olisi sanonut hänelle totuuden, minulla ei ole siihen rohkeutta. Mutta äiti uskalsi vielä katsoa totuutta silmästä silmään — tavallaan.
Kirjoituspöydällä oli muuan kuva, se esitti Tereseä molempine lapsineen, — ne ovat hänen lapsiaan, ajatteli Johannes tuskansekaisella ilolla, hänen elämänsä jatkuu heissä, jumalankiitos.
Ovelle koputettiin varovaisesti. Vielä kerran.
"Isä — etkö sinä lukisi yhtä seikkailua —"
Hän nojautui hetkeksi taaksepäin tuolissaan, hän sulki silmänsä, voi tuota hentoa ääntä, jossa Teresen sävel niin suloisesti soinnahti. Tuo sävel mielessään näki hän yhtäkkiä itsensä pikkupoikana juoksevan laihaa niittyä pitkin, jolla kasvoi kellokukkia, kuuli ilmasta hiljaista huminaa ja näki, tuskallisen selkeästi, matalan, valkoisen talon, joka kerran oli ollut hänen kotinsa, mutta jota nyt vieraat ihmiset nimittivät kodikseen, — matalan, valkoisen talon ja puutarhan, ja itsensä, leikkimässä varjostoissa —
"Isä, etkö sinä kuule?"
"Nyt minä tulen", sanoi hän, nousi ja aukaisi oven pienelle paitaressulle.