36.
Johannes oli kirjoittanut, ja kutsun saatuaan oli Anne Sofie tullut molempine lapsineen Päivölään. Ole ei ollut voinut tulla mukaan, kiireellisimmät kevättyöt olivat käsissä, Anne Sofiekin oli tahtonut jäädä kotiin, mutta Ole oli sen estänyt, ja Anne Sofie oli tällä kertaa taipunut hänen tahtoonsa. Nyt hän istui lukemassa Johanneksen kirjettä, — hän oli käynyt laihaksi, luisevaksi, kalvakkaaksi, ruskettuneesta ihostaan huolimatta näytti hän verettömältä. Katse oli vieläkin vakavampi kuin ennen, hänen vartalonsa oli kuiva ja kumarainen, hän näytti kuluneelta, mutta rauhalliselta ja arvokkaalta. Pojat tulivat Oleen, kaksi neliskulmaista, valkopäistä vesaa, jotka puhuivat paikallismurretta niin että helisi. Äidinäiti nauroi ääneen kuunnellessaan heidän puhettaan, mutta äiti piti varalla, oppivatko pojat Päivölässä ollessaan puhumaan toisin kuin paikkakuntalaiset. Hän oli saanut Olen uudelleen omaksumaan paikallismurteen, itse hän puhui äidinkieltään, mutta hitaasti, ikäänkuin tahtoen tehdä sen painokkaammaksi.
Hän silmäili Johanneksen kirjettä; Johanneksen maailma oli hänelle niin etäinen, hän ei siitä vähääkään välittänyt, kirjettäkin hän luki vain äidin tähden. "Johannes ja kaikki heikäläiset ovat kaupunkilaisia, eivät he meitä talonpoikia ymmärrä", tapasi hän sanoa; hän huomasi kyllä, että äidin suu silloin ankarana sulkeutui. Hän oli sydämmensä pohjasta talonpoikaisnainen, kiihkeä talonpoikien kasvavan vallan harrastaja, bergeimiläiset olivat tunnettuja korkeista hinnoistaan, Anne Sofie kulki paikkakunnalla etunenässä. He olivat lisänneet peltoalansa lähes kahdenkertaiseksi entisestään, Anne Sofien tahdosta oli niin tehty. Ja nyt hän ponnisteli saadakseen papin syrjäytetyksi suurkäräjävaaleissa, "hän nimitelköön vaan itseään talonpojaksi", sanoi hän, "mutta pappi hän on sittenkin ja virkamies, ja ne ajat olkoot lopussa, jolloinka me talonpojat lähettelimme virkamiehiä suurkäräjille."
Anne Sofie luki:
"Charlottesta ei minulla ole mitään ilahduttavaa kirjoitettavana, hänen nuoruutensa on ollut niin merkillisen lyhyt, hänestä on tullut toinen täti Lovise, tosin ei niin särmikäs, mutta vielä yksinäisempi. Minä en voi muistaa, koska viimeksi näin hänen hymyilevän, ja semmoisen kanssa ei ole hyvä elää, joka ei koskaan hymyile."
Anne Sofie laski kirjeen kädestään. "Minä en voi muistaa, koska viimeksi näin hänen hymyilevän, ja semmoisen kanssa ei ole hyvä elää, joka ei koskaan hymyile." Niinpä niin — joka ei hymyile — saattoi olla muitakin, jotka olivat hymyilemisen unohtaneet, ei ollut elämä semmoinen — että siitä olisi hymyten selviytynyt —.
"Minun on nyt lähdettävä paluumatkalle", sanoi hän, "kiitoksia kirjeestä ja sano terveisiä vastatessasi. Pukekaa yllenne, lapset, ja kiittäkää kauniisti." Lapset olivat ylenmäärin kylläisiä kaikesta siitä, mitä he olivat äidinäitinsä luona saaneet, taskutkin olivat täyteen ahdetut, he eivät olisi tahtoneet lähteä, pienin alkoi marista.
"Lakkaa nyt heti", sanoi Anne Sofie, "muuten saat kyytiä kotiin tultuasi."
Poika vaikeni; he vaikenivat aina, kun äiti puhui heille isään vedoten.
Hän puki heidän ylleen, nopeasti ja rivakasti se työ kävi, äidinäiti oikein ihmetteli, ettei hän kiskonut pikku kätösiä sijoiltaan.