"Hyvästi nyt, äiti", Anne Sofie pysähtyi hetkeksi, lapset juosta kapaisivat jo alamäkeä, "minä ajattelen sitä, mitä Johannes kirjoitti Charlottesta. Sinun olisi pitänyt antaa hänen ottaa pappi, — parempi olisi hänen ollut olla kuin nyt."
Rouva Hagen posket karahtivat punasiksi — Anne Sofie keksi aina jotakin, mikä olisi pitänyt tehdä toisin.
"Sinä olet ehkä oikeassa, lapseni, luulenpa, etten enää siten menettelisi. Kyllä sinä tulet itse huomaamaan, kuinka vaikeata on tietää, mikä on oikein, kun on lapsista kysymys. Sinä olet nyt sanonut minulle erään totuuden, ja nyt saat itsekin sietää muutaman sellaisen: sinun ei pitäisi olla niin paha lapsillesi, lapsiahan sinä olet kaiken ikäsi toivonut, ja hiukkanen iloisuutta on suurempiarvoinen kuin kaikenmaailman moitteet."
Anne Sofien kasvot kävivät harmaiksi, hän sinkautti äitiinsä katseen, joka oli sekä kiukkuinen että alakuloinen, mitään vastaamatta kiiruhti hän poikien perään. —
— Rouva Hage istui nojatuolissaan, josta hän nykyään harvoin luopui, ja katseli heidän menoaan. Heidän häivyttyään veräjän luo, otti hän esiin Johanneksen kirjeen, siinä olleen pienokaisten kuvan, Teresen kirjeen, joka oli tarkoitettu vain hänelle, ja luki sen uudelleen, siitä hän piti, siinä oli onnea. Lukiessaan kutoi hän pieniä sukkia, niin monet pikku jalat olivat sukkien tarpeessa. Ja kuten aina hänen työskennellessään, vaelsi elämän saatto hänen ohitseen, — menneet päivät, nykyiset päivät, ja auringon pilkahduksena pienet alkavat elämät, hän eli kaiken uudelleen, pahan ja hyvän, minkä hän pitkän, rikkaan elämänsä aikana oli kokenut. Hän katseli keväistä tienoota silmin, joiden näkö ei vielä ollut himmentynyt, katseli entisin lämpimin, silmäyksin puitten keskellä olevaa kirkkomaata, jossa niin monta hänen omaansa lepäsi, jossa hän itsekin oli lepäävä, vanhaa, valkoista tuomarilaa, hänen ajatuksiaan ei hipaissutkaan, että siellä nyt asui vieraita, koko tienoota hän katseli, tuntureineen ja taloineen, metsineen ja puutarhoineen, ja kaikki oli hänen silmissään hyvää. Sillä hän näki tuossa kaikessa itsensä ja lastensa lapset. — — –
– – –
Vaivaloisesti kiipesi Anne Sofie jyrkkiä mäkiä Bergeimiä kohden, hän talutti pienintä kädestä ja oli niin väsynyt. Sinervänä värisi kevätilma tienoon yllä, tunturien takaa nousi suuria, valkoisia pilviä, ne purjehtivat hitaasti taivaan kantta, kunnes raukesivat lämpimäksi sumuksi. Lämmin, kostea maa höyrysi, häikäisevää valoa välkehtivät vastapuhjenneet koivut, kosket, purot ja yhä lumipeitteiset tunturit, silmiä kirvelsi. Ilmassa humisi, veri tykki suonissa, jaksoi tuskin siirrellä jalkojaan, ja kaiken lisäksi nosti pienin kätensä ilmaan tahtoen kantamaan itseään. Anne Sofie otti hänet syliinsä ja ponnisteli eteenpäin.
Ei ole hyvä elää ihmisten kanssa, jotka eivät koskaan hymyile, ajatteli hän. Eikö hänkään osannut hymyillä, eikö hänenkään kanssaan ollut hyvä elää, miehen, lasten, hänkö oli kaikkina näinä vuosina ollut talon painajaisena? Eikö raskas aherrus mitään merkinnytkään, oudot olot, se että hänen ja Olen välillä aina oli jotakin vierasta, niin paljon kuin he toisistaan pitivätkin, ei, hän oli painajainen, hän ei osannut hymyillä, talon, työnteon, kodin yllä oli ikäänkuin varjo, hymy puuttui. Hän muisti, että Ole, joka muuten niin harvoin semmoista puhui, oli kerran heidän kihloissa ollessaan sanonut, "sinun hymyillessäsi minä luulen, että sinä pidät minusta", mitähän Ole nyt mahtoi luulla?
Hän oli niin väsynyt, että hänen täytyi istuutua. Hän oli jo jonkun aikaa epäillyt olevansa raskas, tänään hän oli siitä varma. Hän tunsi sen, ruumiillaan, sielullaan, häntä ei rasittanut vain pelkkä kevätilma.
Taas lapsi, pikkuruinen olento, eikö hän sillekkään hymyilisi? Ehkä se onkin tällä kertaa pieni tytöntypykkä, sekään ei oppisi hymyilyä omalta äidiltään.