Säikähtyneenä katseli hän sinistä taivasta kohden ja pyysi, että hän saisi kuolla, se olisi parasta heille kaikille.
Vanhin poika rupesi häntä nykimään: "minä menisin kotiin isän tykö."
Niin — kotiin isän luo, sinne ne aina tahtoivat, isä hymyili — ja lauloi — hän lauloi ja pojat hänen kanssaan.
Hän katsahti rinnettä ylöspäin, tuolla oli Bergeim, pieni vaalea rakennus auringon paisteessa, seinät säteilivät valoa, valkoisina hohtivat kotikoivut, hedelmäpuut kukkivat auringon kilossa, ruskeana kohisi puro pihan poikki, suuri hymy kirkasti taloa, -"täällä Bergeimissä on niin vähän varjoa", oli hän valitellut.
"Nyt isä tulee", kirkaisi poika.
Anne Sofie kääntyi, Ole oli tulossa, hän oli huomannut heidät ja oli tulossa kantamaan pikkupoikaa. Piltti näki isän ja villiytyi, potki ja löi, riistäytyi äidin sylistä ja lähti juosta viipottamaan.
Ole tuli ja nosti hänet olkapäilleen, poika luikkasi ilosta, vanhin piteli kiinni isän housuntakamuksesta.
Anne Sofie seurasi hitaasti perässä, nuo kolme tuolla ylhäällä kuuluivat yhteen. Ja hän! Ei ole hyvä elää semmoisen kanssa, joka ei koskaan hymyile.
Hän saapui pihalle ja istuutui väsyneenä porraskivelle, siinä hän istui huohottaen, kädet sylissä. Olella oli jotakin asiaa vajaan, hän kulki pihan poikki ja takaisin, pojat seurasivat hänen kintereillään, he hymisivät ja hyräilivät kaikki kolme, vanhin poika jo melko voimakkaalla äänellä. "Hän laulaa niinkuin sinä ennenvanhaan", oli Ole kerran sanonut.
Anne Sofie kuunteli — niin, tuo oli hänen äänensä; hänen silmänsä kyyneltyivät. Hän ei enää edes laulanutkaan, milloin Ole pyysi, vastasi hän: minulla ei ole pianoa, minä en ole harjoitellut. Harjoitellut! Harjoitteliko Ole, kyllä, hän lauloi joka päivä, työtätehdessään, lapsille; hän itse ei enää laulanut edes lapsillekaan.