Hän kätki kasvot käsiin. Nostaessaan päätään kuuli hän piltin itkevän. Ole oli menossa takaisin pellolle, vanhin seurasi häntä miehekkäin askelin ja riippuvin housuntakamuksin, he lauloivat kumpikin, mutta piltti oli lennähtänyt nenälleen varvikkoon ja itkeä kollotti nyt täyttä kurkkua, toiset kun loittonemistaan loittonivat.
"Muruseni", äiti oli noussut ja auttanut hänet jaloilleen, "mennäänkö isän ja veikan luo, kantaako äiti sinut isän luo, älähän nyt itke."
Äiti puristi häntä syliinsä, poika parkui tahtovansa isän luo. "Niin, nyt me menemme, äiti kantaa, me riennämme, minkä voimme". Poika rauhoittui ja painoi märän poskensa äidin poskea vasten. Yhtäkkiä nykäisi hän päätään taaksepäin ja katseli ihmetellen äitiä.
"Äiti itki", sanoi hän ja osoitti mustalla sormellaan äidin poskea.
Silloin äiti naurahti, lyhyesti, kyyneleisesti, naurahdus hiipui väriseväksi hymyksi. "Voi sinua, muruseni", kuiskasi hän kävellessään, "nyt me menemme isän luo, mutta äiti ei jaksa astua niin nopeasti", ja kävellessään rupesi hän hyräilemään, hiljaa ja varovaisesti ikäänkuin ääntään peläten, väkisin, ja piltti lauloi hänen kanssaan. Ja niin he lauloivat kaikki tyyni, suuret ja pienet.