Puutarhassa käyskentelivät tyttäret, Anne Sofie ja Charlotte, leikellen kukkia haudoille, niin he tapasivat tehdä joka lauantai-ilta, he asettivat ruusut varovaisesti suureen vasuun, eivätkä puhelleet keskenään niitä leikellessään. Nuo kaksi nuorta tyttöä pensaikossa, ruusujen tuoksu, kalvas valohämy, kaikki herätti rouva Hagessa tuskallisen epätodellisuuden tunnun, tuohan oli vain kuva, kuva, jonka hän oli nähnyt niin monen monta kertaa, hiljaisuuskin tehosti ennen eletyn vaikutusta, eiköpähän hän itse ollutkin sisarineen tuolla puutarhassa poimimassa kukkia hautojen koristuksiksi?
"Tuo kaikki on vain pelkkää toistamista", sanoi hän ääneen, hän näet tapasi yksin ollessaan sanella arvelultaan ääneen. Kaikki kuivettuu kuvaksi, ajatteli hän edelleen, ja kohta on pikkutyttöjen ainoana ilona hautojen koristaminen lauantai-iltaisin. Ikäänkuin ei olisi viisaampaa, että he koristelisivat itseään.
Ketä varten — ja taas hän lausahti ääneen, "ketä varten he koristelisivat itseään?"
Hän oli kookas, hartiakas, leveälanteinen ja jykevä, kasvot olivat pitkulaiset ja luisevat, posket verestävän punaiset, suu suuri, hiukset valkoiset ja silmät ruskeat ja loistavat, vielä nuoret ja tuliset. Nostaessaan voimakkaat, punaiset, työntekoon tottuneet nyrkkinsä lanteilleen, oli hän peloittavan näköinen, mutta suu oli hyvä ja lempeä, jollei hän nitistänyt huuliaan yhteen: ne sulkeutuivat silloin imelin hymyin, johon ei ollut luottamista.
Nyt hän vain katseli ulos, enää mitään ajattelematta, hiljaisuus toi leppoisaa rauhaa hänen mieleensä, ah, taas oli kesä ja niin äänetöntä, ettei kuulunut edes kosken kohinaa; idästä lehahti kevyt tuulahdus.
Ehkäpä tulee sade, arveli rouva Hage, sitä kyllä tarvittaisiinkin, hän ei muistanut, että koskaan olisi juhannuksen edellä satanut näin vähän. Virrallapäin olevat huonostihoidetut maat kasvoivat heikkoa, mehutonta ruohoa ja tuhansittain kellokukkia – – –
"Niin, paljon jää täällä tekemättä", sanoi hän, mutta rupesikin samassa kuuntelemaan. Kuormarattaat kiljahtelivat maantiellä, hän kokosi helmansa ja juoksi pitkin, miesmäisin askelin, hänen täytyi nähdä.
Tulija oli Mutkan Antti, joka toi muuttokuormaa pappilasta, rouva Hage huomasi, että nyt kuljetettiin ruokasalin tuoleja. Ja jääkaappikin vietäisiin! Pastori Langen poismuuton aiheuttamaa surua oli lievittänyt toivo saada ostaa jääkaappi huutokaupasta, mutta sitäpä ei myytykään. Pettymys oli suuri — — —
Hän katseli tietä pitkin. Musta hevonen veti käyden työrattaita, joille oli kuormattu pöytiä ja tuoleja, perässä asteli vääräsäärinen Mutkan Antti, kädet selän takana. Vähintäin neljästi ajoi Antti päivän kuluessa ohitse, ja aina pistäytyi rouva Hage ulos katselemaan. "Tuossa sitä vietiin", sanoi hän jääkaappia ajatellen.
Yhtäkkiä hän muisti aikoneensa käväistä viemässä pastori Langelle pari pulloa karviaismarjaviiniä, josta pastori niin paljon piti, tänään sen täytyi tapahtua, huomenna he lähtisivät. Huomenna! Ja pastorin lähdettyä ei hänellä taaskaan olisi yhtään ystävää paikkakunnalla, jossa hän oli niin monet vuodet elellyt. Ystävääkö — ystävää — hän pudisti päätään omille ajatuksilleen — kaikkihan olivat hänen ystäviään, Mutkan Antti, Hakalan Pernilla, maakauppias, mutta ei ollut ainoatakaan, jonka luokse hän olisi voinut iltahetkeksi pistäytyä. Ketään, joka olisi tullut hänen luokseen toviksi jaarittelemaan.