Sillä täti Lovisen, sisarensa, luo hän ei tahtonut mennä, häntä ei haluttanut käydä Päivölässä useammin kuin lähimmäisenrakkaus vaati. Ja eihän kristityn velvollisuutena voinut olla haukkumisten ja vastenmielisten juttujen kuunteleminen iltaisin, jolloin kaipasi rauhallisempaa seuraa. Moiset kristityn velvollisuudet oli koetettava täyttää aamupäivisin.
Kulkiessaan pihan poikki, täti Lovisea ajatellen, puristi hän huulensa yhteen ja hieroi käsiään niin, että luut naksahtelivat, palvelijattaret kuulivat sen keittiöön, ja pian oli kaikki pestynä. Mutta rouva Hage oli unohtanut pesemiset, hitain askelin palasi hän puutarhaan, nyökkäillen omille ajatuksilleen: kunpahan sillä uudella pastori Stordilla olisi ollut vaimo ja lapsia. Mutta ne virastoherrat eivät käsitä mitään, määräävät tänne lapsettoman leskimiehen — joka kaiken lisäksi on talonpojan poika. Rouva Hagen mielestä täytyi virkamiehen, ollakseen oikea virkamies, polveutua vanhasta virkamiessuvusta, mutta sittenkin olisi hän tyytynyt tähän talonpoikaan, ottanut hänet vastaan avosylin, jos hänellä vain olisi ollut vaimo ja lapsia. Mitä hyötyy seurakunta papista, joka on lapseton leskimies, jokapäiväisessä elämässä on papin vaikutettava, kansliasta käsin ei saada paljoakaan aikaan.
Tytötkin olisivat voineet saada nuorta seuraa, täällä kodin yksinäisyydessä käyvät he niin hiljaisiksi. Anne Sofie on jo yli kolmenkymmenen — "jumalani, hän on jo kolmenkymmenen yhden", huudahti rouva Hage lipputangolle, — en millään hinnalla tahtoisi elää uudelleen sitä yötä, jona hän syntyi — joko siitä on yksineljättä vuotta. Viisi vuotta oli hän Kristianiassa konttorissa, työn piti olla niin helppoa, mutta eipähän hän voinutkaan sitä kestää. Takaisin hän tuli — kolme vuotta sitten — tuona kauheana Hagbartin kuolinvuonna, — isän — ja hänen itsensäkin — täytyi saada jotakin virkistystä sinä syksynä, ja olihan konttorityö Anne Sofiesta itsestäänkin tukalaa.
"Kuinka vanha sinä olet, Charlotte", huudahti hän yhtäkkiä puutarhaan.
"Kahdenkymmenen neljän", vastasi Charlotte hämmästymättä, tottuneena äidin kysymyksiin, jotka odottamatta putkahtelivat esiin hänen monisäikeisistä arveluistaan.
"Aivan niin, neljänkolmatta vanha", rouva Hage istuutui portaille, Anne Sofie on kolmenkymmenen yhden, hänen ja Hagbartin välillä on kolme vuotta, neljä Hagbartin ja Charlotten — aivan niin, neljänkolmatta. Ja edelleen — rouva Hage nosti suuren sormensa ilmaan — neljä vuotta Anne Sofien ja Eilertin välillä.
"Muistatko sinä Eilertiä, Anne Sofie", kysäsi hän.
"Äiti rakas, Eilert kuoli jo ennen minun syntymääni."
"Aivan niin", vastasi äiti hämmentymättä, "siispä Johannes täyttää tänä vuonna neljäkymmentä yksi, neljänkymmenen yhden vanha ja naimaton — häpeä miehelle, joka on hyvässä asemassa ja jonka velvollisuutena on estää sukua sammumasta."
Tytöt eivät vastanneet mitään.