Niinpä niin, hiljaisiksi he käyvät täällä yksinäisyydessä, ajatteli rouva Hage. Tänä vuonna täytyy Charlotten lähteä liikkeelle, — hän läiskäytti kätensä yhteen, — kuinka hiljaiseksi Hagekin on tullut, -niin hiljaiseksi, että hän on unohtanut puhumisenkin. Käy vielä niin, että minäkin tulen tuppisuuksi.
Rouva Hage huomasi tuomarin tulevan konttorista: hän pysähtyi oven ulkopuolelle pakisemaan kirjurin ja asiamiehen kanssa — he eivät olleet talon vieraita — ja asteli sitten hitaasti pihan poikki. Hän oli lihava, riippuvatsainen, hänen jalkansa olivat pienet ja ulospäin vääntyneet, kätensä valkoiset ja kapeat, kasvot punaisenruskean, harmahtavan parran peitossa, — parran seasta eroitti vain suuren sinipunervan nenän ja pienet surumieliset silmät.
Hän seisahtui katselemaan vaimoaan ja lapsiaan — ikäänkuin ihmetellen, että he vielä elivät, ajatteli rouva Hage — kääntyi sitten ja kulki raskain askelin viljelysmaita kohden. Tuomari piti itse taloa, tulokset olivat sen mukaiset.
Talveksi meidän on vähennettävä yksi lehmä, eiväthän tuomarinkaan lehmät elä pelkillä kellokukilla, ajatteli rouva Hage katkerana. "Kello", huudahti hän ja nousi niin, että luut natisivat, "kaipa jo on illallisen aika", hieroen käsiään, niin että se kuului kautta pihan, kiiruhti hän sisään.
Anne Sofie ja Charlotte olivat istuutuneet portaille kukkia järjestelemään, vaieten he istuivat -heillä ei oikeastaan ollutkaan paljon yhteistä. Se johtui kaiketi siitä, että vanhin, Anne Sofie, oli niin vaitelias, isänsä tapainen, eikä heillä kummallakaan ollut äidin jutteluhalua. "Äiti on ottanut urakakseen puhua meidän kaikkien puolesta", sanoi Charlotte.
Anne Sofie oli pitkä, kookkaita olivat he kaikki, luisevahko, hänen kasvonsa olivat vakavat, pitkulaiset, hänen harmaitten silmiensä katse näytti piilevän syvällä. Suu ei ikäänkuin tuntunut kuuluvan näihin rauhallisiin kasvoihin, sen ilme oli suljettu, intohimoinen, suupielissä kärkkyi katkeruuden varjoja, suu kavalsi hänen olevan yli kolmenkymmenen. Hänellä oli samanlaiset suuret, voimakkaat kädet kuin äidilläkin, laskettuaan kädestään valmistuneen kukkavihon, silitti hän suurta, harmaata kissaa, joka istui hänen vieressään, ennenkuin uudelleen ryhtyi työhönsä. Hänen ympärillään pyörähteli aina kissa tai koiranpentu, mutta ihmeellistä oli, ettei hän osoittanut niitä kohtaan mitään erikoista hellyyttä tai rakkautta, ohimennen vain taputti, ikäänkuin velvollisuudentunnosta, mutta huolellisesti hän ne hoiti. Rappeutunut talo oli hänen surujensa esineenä, hän oli vaieten yhtynyt äitinsä taisteluun sen kuntoonsaamiseksi, hän hallitsi navettaa ja kanalaa.
Charlotte oli pitkä kuin sisarensakin, mutta hänen olennossaan oli levottomuutta, hänen tummat kasvonsa olivat tuliset ja kiivaat, ne näyttivät niin nuorilta, vienoilta ja kauniilta, mutta tuntui siltä kuin olisivat nuoruus, vienous ja pehmeys kätkeneet jotakin, josta kerran voisi tulla kovaa ja pistävää. Ja kun hänen äänensä ylenmäärin kiihtyi, särähti siinä salainen terävä sävel — ikäänkuin kaukaa kuunnellen eroittaisi sahanterän vihlaisun kosken kohinan seasta. Hän oli kaunis, mutta ei saattanut olla ajattelematta, että mahtaakohan tuo kauneus olla pysyväistä. Nenä oli hieman liian suuri, leuka hieman liian pitkä, suu hieman liian kapea, nämä virheet eivät nyt mitään merkinneet, kaikki oli niin raikasta, elämää uhkuvaa. Mutta silmiin saattoi luottaa, ne pysyisivät aina kauniina, suurina, tummina, intohimoisina, ne olivat äidin, ne olivat suvun.
He saivat yhtaikaa työnsä valmiiksi, latoivat kukkakimput Anne Sofien vasuun, nousivat ja lähtivät. Tultuaan maantielle, kohtasivat he erään miehen, joka seisoi heitä odottelemassa, he tuskin tervehtivät häntä, tuo mies tapasi odotella heitä joka lauantai-ilta, tuskinpa olisi lauantai-ilta lauantai-illalta tuntunutkaan, jolleivät tytöt olisi häntä kohdanneet. Hän oli iältään hieman päälle kolmenkymmenen, pienikokoinen ja hentorakenteinen, hänellä oli yllään paksut sarkavaatteet, karkeatekoiset kengät jaloissaan, päässään leveälierinen, musta hattu. Hänen kasvonsa olivat vaaleat ja parrattomat, silmät kirkkaansiniset ja lempeät, hän hymyili, hymy näytti karehtivan valoisana heijastuksena hänen kasvoillaan, se ei ollut huulten hymyä. Hän käveli kevyesti ja luontevasti, kävellessään hän aina hyräili, aivan hiljaa, itsekseen. Hän puhui jäykähkösti, arvokkuutta tavoitellen, huvittavan sivistyneesti, mutta paikallismurre oli aina sanojen pohjasäveleenä. Hän oli 'Ole Bergeim, seudun hauturi. Hän oli muutakin kuin hauturi: kätevänä puutarhurina hoiteli hän säätyläistalojen puutarhoja sekä kirkkomaan puita ja istutuksia, hän omisti pienen talon, joka sijaitsi korkealla rinteellä, tunturin yli kiipeävän tien varrella. Bergeim näkyi yli koko seudun.
He nousivat kirkonmäkeä, sen laella hohti kirkko jykevänä ja valkoisena. Kirkon takana oli hyvinhoidettuja hautoja, pylväin, aidoin, kukin ja puin koristeltuja, niiden virkamiesperheiden hautoja, jotka aikojen kuluessa olivat seudulla asustaneet. Seudun perinnäistapana oli, että uudet virkamiesperheet hoitivat paikkakunnalta pois muuttaneiden ja kuolleiden sukujen hautoja, jokainen uusi suku sai yhä useampia ja useampia hautoja vaaliakseen. Säätyläishautoja oli kirkosta kirkkopihan aitaan asti; joka kevät muokkasi Ole hautakummut, ja joka lauantai — keväästä syksyyn — asetettiin niille kukkia, tuomarilaisilla oli hautansa, pastorin väellä omansa, nyt, pastori Langen lähdettyä, saivat kai tuomarilaiset huolehtia kaikista.
Seudun rahvaan haudat sijaitsivat kirkkoon johtavan käytävän molemmin puolin, useimmat niistä olivat huonosti hoidettuja, kumartuneita, rikkaruohon peittämiä, ristit olivat kallellaan; kuolleet olivat kuolleita ja haudattuja, huolehtikoot he itse leposijastaan, elävien ei tarvinnut enää siitä välittää.