Olen tehtävänä oli leikata ruoho kummuilta, hiljaa hyräillen kulki hän suurine saksineen haudalta haudalle, Anne Sofie seurasi häntä kukkineen. Charlotte istui sukuhaudan luona ja katseli vuonolle.
Ole leikkasi ruohoa, ja jokaisen siistityn hautakummun koristi Anne Sofie kukilla. Hän kulki ikäänkuin suurella perhehaudalla, kaikki, jotka täällä lepäsivät, olivat salaisia sukulaisia, nimet, pelkät nimetkin tuntuivat niin tutuilta, surullista ja masentavaa oli kukittaa tämän suuren, tuntemattoman, sammuneen suvun hautoja.
Tyylikästä, juhlallista, piilipuin ja kuusiaidoin kaunistettua Buckholtzien sukuhautaa ei ainoakaan suvun jäsenistä koskaan käynyt katsomassa, kukaan ei siitä välittänyt, viimeinen siihen haudattu oli neiti Annette Buckholtz, joka olisi tullut haudatuksi köyhäinhoitolaitoksen varoilla, jollei pastori Langen olisi ottanut kustantaakseen hautausta, niin oli suku seudun unhoittanut.
Tuossa on tohtori Weihmerin hauta, "tässä lepää tohtori Hans Christian Weihmer, rakastettuna ja kaivattuna." Rakastettuna ja kaivattuna, mutta haudasta ei ainoakaan sukulaisista välitä, rakastettuna ja kaivattuna, hänen lapsenlapsiaan on elossa suuri joukko, mahtaakohan kukaan heistä tietää, missä hän on haudattuna?
Birgitte Kristine Dorothea Bille, omaa sukuaan Schlisse, "sinun muistosi elää!" Tuomari Bille — Hagen edeltäjä — sen pitempiä aikoja ei siitä, todellakaan ollut kulunut — oli paennut seudulta ja haudan lähettyviltä ja mennyt vanhoilla päivillään uusiin naimisiin. Parina ensimmäisenä vuonna kirjoitteli hän silloin tällöin, tiedustellen käväisikö kukaan hautaa katsomassa, sitten kirjeet loppuivat, ja nyt oli hän jo vainaja, — lapset olivat kadonneet kaiken maailman teille eikä kukaan välittänyt unhoittumattoman haudasta.
Tuossa lepää asianajaja Buch vaimonsa ja kahden lapsensa vieressä. Silloin kun hagelaiset muuttivat pohjoisesta seudulle, oli Buchin talo paikkakunnan keskeisin, pyöreä, hyvinvoipa, aina iloinen Buch osasi koota kaikki yhteen, hänen talonsa oli elämän lähteenä paikkakunnalla, virran rannalla olevaan valkoiseen taloon kerääntyi kesäisin nuorisoa, siellä tanssittiin, leikittiin, näyteltiin. Nyt oli heistä jälellä vain neljä hautakumpua, ainoa elossaoleva poika oli Amerikassa. Buchin kuoltua oli seutu käynyt hiljaiseksi, maalla saattaa joskus yksi ainoa talo herättää eloon kokonaisen paikkakunnan, kun talo suljetaan tai siihen muuttaa uusia asukkaita, syntyy hiljaisuus kuin iloisen vieraan lähdettyä, ja vieras unohdetaan pian.
Ja tässä lepäävät pappilaiset, äidinisä, rovasti Adeler, jota Anne Sofie ei ollut koskaan nähnyt, ja äidinäiti, ruustinna, joka hagelaisten tullessa paikkakunnalle asui täti Lovisen kanssa Päivölässä, uudelleen lapseksi muuttuneena, luullen olevansa vastakihlattu, luullen, että täti Lovise oli hänen sisarensa, tuo vallaton Lovise —
Tässä on heidän oma sukuhautansa, tässä lepää Rikke täti, isän sisar, joka oli ollut heidän kanssaan sekä Hammerfestissä että Bodøssä, mutta joka kuoli samana vuonna kuin he muuttivat tänne. Ja tässä on Eilertin pikkuhauta ja Hagbartin — hänen, joka lähetettiin kotiin Kristianiasta perikatoon tuomittuna, joka kolme vuotta harhaili tuomarilassa kuolemaa odotellen, — äidin lemmikin.
Mutta mitään haudoista ei Anne Sofie koristanut niin ihmeellisen raskain mielin kuin niitä, jotka sijaitsivat lähinnä kirkkoa: kahta rautalevyin merkittyä, kahta pylväin eroitettua ja korutonta kumpua, jolla ei ollut pylväitä eikä ristiä; nämä haudat olivat vanhoja, vanhan kirkon aikuisia. Rautalevyin ja pylväin merkittyjen kumpujen vainajat tunnettiin nimeltä, mutta mikään ei ollut ilmaisemassa, ken sen kummun alla lepäsi, jota eivät levyt, pylväät tai ristit koristaneet, eikä sitä kukaan tiennyt. Suuren suuri ruusupensas, melkein kuin puu, kasvoi sen yllä, kesäisin puhkesi ruusu kellertävänpunaisiin pieniin kukkiin, lukemattomiin, omenantuoksuisiin, sen kukoistaessa ei hautakumpua näkynyt ollenkaan. Kerrottiin, että siihen muka olisi haudattu nuori tyttö, kapteenin tytär, joka oli hukuttautunut kaivoon, kun ei ollut saanut sitä, jota halusi. "Lörpötystä" sanoi rouva Hage, "tuntemattomista haudoista kohistaan aina semmoista — minä olen kuullut puhuttavan, että siinä lepää kapteenivainaan taloudenhoitajatar, ja ehkäpä hän hieman lyhensi ikäänsä, mutta tuskinpa vain pelkällä vedellä." Mutta Anne Sofie uskoi kertomukseen nuoresta tytöstä.
Saatuaan haudat koristelluiksi hän istahti Hagbartin haudan vieressä olevalle penkille. Täällä lepäisivät kerran isä ja äiti, ehkäpä hän itsekkin, kaivettaisiin uusia hautoja, joiden kumpuja vieraat ihmiset hoitelisivat, kunnes kukaan ei enää välittäisi niistä, koko tästä suuren, tuntemattoman suvun kirkkomaasta. Täällä istuessaan, kaikkien näiden vainajain sukulaisena, tunsi hän itsensä niin katkeran vanhaksi ja murheelliseksi, hän oli jo yli kolmenkymmenen, mitään ei ollut hänen elämässään tapahtunut, kerran oli hän luullut — sinä kesänä, jolloin Karsten Langen oli ollut viimeistä kertaa kotona — mutta siitäkään ei ollut tullut mitään, hän ei ollut tuntenut edes pettymystä.