Ollessaan kotona viime kesänä, oli Johanneskin tullut lauantai-iltaisin kirkkomaalle, haudalta haudalle oli hän kulkenut nimikirjoituksia lukien — tuhannetta kertaa elämässään.
"Minä kuljen täällä lisäilemässä vuosia ikääni", oli hän sanonut, "minä olen jo suunnattoman vanha, minä kasvan taaksepäin enkä enää tiedä, minä aikana elän."
Niin — semmoista se oli.
Ensimmäistä kertaa hän sen tunsi ollessaan pikkutyttönä vierailulla äidinäidin luona ja pistäytyessään Lovise tädin kanssa kirkkomaalla, hautoja kukittamassa tietenkin. Hän oli aikonut laskea kukkavihon pienelle hautakummulle, kun Lovise täti, topakkaan tapaansa, oli ottanut sen hänen kädestään sanoen: "ei sille, se ei ole säätyläishauta."
Siitä hetkestä oli, hänet vallannut salainen, epäselvä, pelokas aavistus, että hän jo oikeastaan kuuluu kirkkomaan väkeen, että maa voi hänelle milloin tahansa avautua, sanoa: tervetuloa, käy toisten kuolleitten luokse. Tästä lapsen salaisesta pelosta oli kasvanut, yhäti vahvistuen, yhäti kätkössä pysyen, vastenmielisyys sitä luokkaa kohtaan, johonka hän kuului, hän oli säätyläisen lapsi, nuo sanat tuntuivat hänestä merkitsevän, että hän oli sairas, hitaasti kuoleva. Samanlaista on olla elävänä haudattu, ajatteli hän.
Ole tuli häntä kohden — hän oli saanut työnsä tehdyksi.
Jollen minä pelasta itseäni ajoissa, ajatteli hän katsoen Olea.
Charlotte seisoi kummun luona, jolla ruusupuu kasvoi.
"Etkö sinäkään tiedä, kuka tähän on haudattu?" kysyi hän Olelta.
"Puhutaan, että siinä on muuan, joka kuoli sydänsuruista", vastasi Ole.