"Niin, tuon me tunnemme", sanoi Charlotte. "Äiti taas kertoo, että siinä olisi eräs, joka joi itsensä kuoliaaksi. Tämä vastaus on yhtä hyvä kuin tuo toinenkin. Tiedätkö, mitä täti Lovise sanoi kuulleensa. Että tuohon olisi haudattu kissa, — eräällä vanhalla papinleskellä oli kissa, josta hän kovin paljon piti, ja kissan kuoltua kuoppasi hän sen salaisesti tänne ja istutti ruusun haudalle. Sentähden ei tuolla kummulla ole ristiä. Näistä kolmesta, morsiantytöstä, juomari-eukosta ja kissasta, pidän eniten kissasta."
Anne Sofie otti vasun ja puutarhasakset. "Ehkä on kuitenkin olemassa joku, joka sen tietää", sanoi hän, — "kuka tuossa lepää, tarkoitan. On aina joku, joka on lähtenyt pois haudalta."
"Onnellinen se, joka on poissa," sanoi Charlotte.
"Niin minäkin kerran ajattelin. Mutta kun minä olin poissa, kaipasin minä kotiseudun ilmaa, tuntureita, kotitaloa."
"Koti, koti, suloinen koti", sanoi Charlotte, "maaseudulla on vain talonpojilla koti. Me muut olemme irtolaisia. Pois minä täältä kaipaan."
"Oletko siitä varma, Charlotte?" Ole hymyili lempeästi.
"Kyllä, jollen nyt olisi kirkkomaalla, niin vannoisin sen. Mutta en tahdo, että katti kääntyy haudassaan."
Ole hymähti.
"Sinua Charlotte aina huvittaa, Ole." Anne Sofie kulki kirkkomäkeä alaspäin.
"Niin, Ole on minun kiitollisinta kuulijakuntaani." Charlotte pisti kätensä hänen kainaloonsa, häntä huvitti aina tavattomasti se, että Olen koko ruumis jäykistyi hänen tuntiessaan käden kosketuksen, "kiitokseksi saat kulkea kanssani käsikoukkua, — sillä huomaan, että se on sinusta mieluisinta, mitä toivoa saatat."