Saavuttuaan tuomarin portille, juoksahti Charlotte sisään, mutta Anne
Sofie pysähtyi hetkeksi tielle.
"Sinä olet kai jo päässyt pastorin muuttovalmistuksista", sanoi hän, Ole tapasi aina olla apuna semmoisissa tilaisuuksissa, "jonkun vuoden kuluttua sinä kai auttelet meitäkin", lisäsi hän.
Ole katsahti nopeasti ylös. "Ei suinkaan tuomari aio erota, eihän hän toki sitä aio tehdä."
"Se on totta, mitä Charlotte sanoi, — me olemme vain irtolaisia, pidä se mielessäsi, ja jos sinä luulet, että täällä enää on mieluista olla virkamiehenä, niin erehdyt."
"Ei ole — sinäpä sen tiedät", sanoi Ole — viime syksynä ei tuomaria ollut uudelleen valittu kunnanvaltuustoon, johon hän oli vuosikausia kuulunut, "niin, ei ole enää herkkua virkamiehenä oleminen", jatkoi hän.
"Miks'emme siis mekin lähtisi", sanoi Anne Sofie, puristi nopeasti Olen kättä hyvästiksi ja meni.
Ole kulki kotiinpäin, hän kulki nopeasti, jätettyään taakseen sillan, alkoi hän nousta mäkeä. Päästyään ensimmäisen jyrkänteen laelle, kääntyi hän, täältä hän taas näki tuomarin talon. Ole jatkoi matkaansa, hyräillen tapansa mukaan.
2.
Neiti Steineman huoahti raskaasti, nosti kätensä vinoille ristiluilleen ja huoahti taas. Voi hyvä isä - kuinka tämä elämä on raskasta, — hän ei mitenkään voinut löytää pastorin harmaita matkasukkia. Hän tiesi aivan varmasti, että vielä eilen illalla olivat sukat vastapestyinä, kokoonkäärittyinä pastorin lipastolla, sen hän saattoi vannoa vaikka jumalan kasvojen edessä.
Voi hyvä jumala — kuinka eläminen on vaikeata. —