Neiti Steineman ontui ullakon halki ja portaita alas.
Voi hyvä jumala — näitä portaita — oli se ihan ihme, ettei hän vielä ollut tähän loukkuun kuollut, -kanan astimethan nuo olivat eivätkä mitkään portaat. Mutta koska hän niillä nyt viimeisiä kertoja asteli, ei hän voinut olla syntisesti toivomatta, että hän sittenkin olisi niiltä kuoliaaksi kuukertunut.
Mutta, kuinka olisi silloin käynyt pastorin, — hänen, joka oli kuin lapsi.
Hyvä jumala — että hänen täytyi jättää nämä kaikki — keittiö, ruokakammio — luuletteko, että semmoista ruokakammiota saadaan kaupungissa, — sehän on kuin asuinhuone. —
Kuinka he saisivat Bergenissä — kaupungissa, jossa kaikki on ostettava — edes jokapäiväisen, leipänsä, — maitoa ja munia hän ei uskaltanut edes ajatellakaan.
Huomenna oli viimeinen päivä. Jumala armahtakoon — viimeinen päivä, eikä hän vielä ollut löytänyt pastorin harmaita sukkia.
Hän nilkutti läpi suurten, matalakattoisten huoneitten, jotka ammottivat vastenmielisen tyhjinä, salissa oli kääreisiin kiedottuja huonekaluja ja suuria laatikoita sekä joitakin huutokaupassa myytyjä esineitä, joita ei vielä oltu haettu. Voi hyvä jumala sitä huutokauppaa — että hän olikaan sen päivän kestänyt — kapineet, jotka olivat hänen käsissään kuluneet kaikkina näinä rouvan kuoleman jälkeisinä vuosina, kaikki mitä hän rakasti, alkaen pienistä punaisista kupeista kolmijalkaiseen kyökkituoliin asti, — jolla hän oli aina istunut kermaa vatkatessaan, - kermaa, niin kermaa he eivät tietenkään saisi kaupungissa, — kaikki oli myyty, ja semmoisille, jotka eivät osanneet antaa oikeata arvoa sille, minkä saivat. Suurikukallinen sohvakin oli myyty kahdellakymmenellä viidellä kruunulla, — herra nähköön, kaksikymmentä viisi kruunua kaikista niistä suloisista hetkistä, jotka hän oli suurikukkaisella sohvalla viettänyt.
Ja kulkiessaan ruokasalin lävitse hän tuskin uskalsi katsahtaa ulos — puutarhaan, joka hänen täytyisi jättää. Pikkuisen hän sentään kurkisti, — ja näki silloin rouva Hagen tulevan portista, — siunattu tuomarinrouva, karviaismarjaviiniäkin hän vielä muistaa tuoda pastorille.
Hän nilkutti ovelle, päätyi portaille:
"Jaa, jaa, rouva Hage — kun minä nään teitin ja kun minä ajattelen, että se on kohta viimeinen kerta, niin mun tekee niin pahaa. Olis Herra ottanu meitinkin aikonaan tykönsä. Niinkun Mellmannin väet otettiin, — heitin ei tarvinnu matkustaa."